Valvonnassa

Mietin tämän tekstin julkaisemista pitkään, sillä vapaaehtoisarmeijan järjestämiskysymys ei vielä ole ajankohtainen, jolloin tämä aihe ei vielä kosketa juuri ketään. Lisäksi tekemäni pointti on mielestäni kohtalaisen itsestäänselvä ja toteutuu nykymuotoisessakin armeijassakin tietyssä laajuudessa. Toisaalta, jos puolustuksemme tullaan järjestämään jossain vaiheessa vapaaehtoisjärjestelmällä, on tärkeää, että kysymyksen luokka-aspektista on keskusteltu riittävästi, jottei sen järjestäminen tule olemaan läpinuijimisasia eduskunnassa.

Kyllä, tässä blogissa on pariin otteeseen puhuttu palkka-/vapaaehtoisarmeijan puolesta. Se on suosituin nykyaikainen malli rakentaa puolustus ja vaikkapa Ohi On -kampanjan valinta korvaamaan nykyisen armeijan. Linkin takana on kantoja Vihreältä Miesliikkeeltä, Sadankomitealta ja Maanpuolustuskorkeakoululta sekä esimerkkejä siitä, miten muissa Pohjoismaissa on maanpuolustus hoidettu.

Esitetyt kannat ovat täysin oikeutettuja ja uskoisin vapaaehtoisarmeijaan siirtymisen paikkaavan joitain ilmeisempiä ongelmia maanpuolustusjärjestelyssämme ja toimivan avauksena toisenlaisen politiikan suhteen.

Problematiosidaan kuitenkin kantaa hieman ja maalataan vältettäviä sudenkuoppia: väitän, että vapaaehtoisarmeijaan varomattomasti siirtyminen saattaa syventää sotaväen luokkajakoa ja etäännyttää tosiasiallista päätäntävaltaa käyttävän ihmisryhmän sotaan osallistuvista ihmisistä, täten myös madaltaen sotajoukkojen käyttämisen kynnystä konfliktitilanteessa (tai pahimmassa tapauksessa konfliktin käynnistämisessä).

Suomessa on ollut sotien jälkeen runsaasti sosiaalista liikkuvuutta: ihmiset ovat nousseet koulutuksen ja muiden vastaavien seikkojen avulla ylempään yhteiskuntaluokkaan kuin mihin syntyivät. Tämä on luontevaa “skandinaavisen mallin” puitteissa, jota Suomikin on omalla tavallaan toteuttanut. Tässä, kuten hyvin tiedämme, on kyse sosiaalidemokraattisesta hyvinvointivaltiosta, jossa kaikki kansalaiset kuuluvat hyvinvointivaltion tuottamien etujen piiriin, ja järjestelmää tasapainotetaan tulonsiirroin. Kyseessä on siis jonkinnäköinen distributiivinen tulkinta (tai oikeammin kompromissi) sosialismista verrattuna tuotannon kollektivisoimiseen.

Suomi on kuitenkin ollut siirtymässä poliittisessa diskurssissa vahvasti Anglosaksiseen “hyvinvointivaltioon” päin. “Miten niin?” kysyt. Minä kerron. Wikipediakin tietää, että

Anglosaksinen malli tunnetaan myös liberaalina hyvinvointivaltiona. – – Yhteiskunta jakaa vähävaraiset avustuksia ansaitseviin ja ansaitsemattomiin. Verokanta ja tulonsiirrot ovat alhaiset ja valtion sosiaalimenojen osuus BKT:sta vähäinen. Työn merkitys ja arvostus on suuri. Järjestöt, vapaaehtoistoiminta ja hyväntekeväisyys on huomattava osa hyvinvointipalvelujen rakennetta. Yksityinen sektori osallistuu hyvinvointipalvelujen kustannuksiin työpaikkaetujen ja yksityisten sosiaalivakuutusten kautta.

Eikö kuulostakin tutulta, jos mietit yhtään viimeaikaista poliittista puhetta Kokoomuksen tai Keskustan edustajien suusta?

Seuraava kysymys on tietenkin, miksi kirjoitan hyvinvointivaltion murentumisesta, kun tarkoitukseni on puhua vapaaehtoisarmeijasta.

Oletetaan hetkeksi, että Kokoomus saa läpi haluamansa (ja miksi ei saisi – Kokoomuksen asettama diskurssi dominoi tällä hetkellä poliittista kenttää ja muut puolueet asettavat talouspoliittisen linjansa liki poikkeuksetta suhteessa heihin ja heidän käyttämäänsä kieleen), eli korkeakouluihin tulee lukukausimaksut. Tällöin yhä useampi köyhemmistä perheistä tuleva nuori ei kykene maksamaan lukukausimaksuja tai omaa koulutuksen jälkeenkään riittävän turvallisia tulevaisuudennäkymiä opintolainan takaisinmaksuun. Tällöin he, todennäköisemmin kuin varakkaammista perheistä tulevat nuoret, valitsevat mennä armeijan leipiin tienaamaan rahaa ja viettämään välivuotta ennen kuin päättävät opintojensa aloittamisesta tai työelämään siirtymisestä.

Ilman maksullista koulutustakin on selkeää, miksi palkka-armeijamalli suosisi rikkaiden perheiden vesoja. On kilpailuetu päästä nuorempana työelämään koko koulutusputken läpikäytyään. Opintotuen pienentyessä ja tukikuukausien vähentyessä suurempi ja suurempi osa opiskelijoista tulee opintojensa ohessa tai ennen niitä tekemään töitä. Miksei siis viettää vuotta Puolustusvoimien palkkalistoilla ja kerryttää edes vähän säästöjä? Tällöin köyhemmistä oloista ponnistavat paitsi muodostaisivat puolustuksemme bulkin, he myös pääsisivät koulutukseen epävarmemmin ja työelämään myöhemmin (käytännössä varmistaen altavastaajuutensa kilpailutilanteessa), täten myös pysyen köyhempinä.

Jos näin käy, ainoa ryhmä jolla on todellista kannustusta käydä armeija on köyhempien luokkien edustajat. Sotaan päätyvät köyhät, eikä eliitillä ei ole ainakaan henkilökohtaista intressiä suojella köyhien jälkikasvua. Tämän periaatteessa se, mitä Yhdysvalloissa on käynyt ja mikä on historiallisesti melko usein ollut myöskin kohdalla.

Tarkoittaako tämä, että koko hankkeesta tulisi luopua? Ei tietenkään! Sen rakentamisessa tulee vain olla varovainen. Se vaatii jonkinlaisen vakauttamismenetelmän, muuten koko järjestelmästä tulee sanalla sanoen paska. Mikä tämä kannustin/vakautin/rakenne on? Siihen minulla ei ole vastausta.

TJ8

En ole kirjoittanut mitään totaalikieltäytymiseen tai valvontarangaistukseen liittyvää pitkään aikaan. Tuomio on puuduttanut mielen. Ajatukset alkavat tuntua triviaaleilta ja puhkikuluneilta. Norman Doige kirjoitti kirjassaan The Brain That Changes Itself (2007) seuraavasti:

Nothing speeds brain atrophy more than being immobilized in the same environment; the monotony undermines our dopamine and attentional systems crucial to maintaining brain plasticity.

Ja voi juku kun aivojen plastisuus on hävinnyt. Toisaalta haluan selvästikin olla miettimättä jäljellä olevaa kuukautta ja rangaistusta ylipäätään. Antaa sen vain olla.

Viedään nyt kuitenkin viime tekstissä avattu ajatus onnahdellen loppuun.

Aloin puhua sotilaallisesta tyhjiöstä. Sotilaallisen tyhjiön ajatuksen taustalla on valtatyhjiöajatus; ajatus siitä, että on olemassa jonkinnäköinen sosiaalinen tarve vallalle, sille varattu paikka, joka tulee täyttymään, jos sen jättää tyhjäksi.

Tälle ajatukselle keskeistä on sosiaalisten hierarkioiden välttämättömyys ja tietynlainen ikuisuus. Ajatus pitää sisällään oletuksen siitä, että sosiaalinen maailma ei muutu ja ihmiset tulevat tarvitsemaan hallitsijoita ja armeijoita, halusivat he niitä tai ei: jokin voima tulee ottamaan tyhjän lokeron itselleen vallan ja/tai resurssien houkuttelemana, oli kyse sitten miten vähäpätöisestä paikasta tahansa.

Ensimmäiseen puoliskoon ajatuksesta voidaan esittää helpostikin kritiikkiä: sosiaalinen todellisuutemme on muuttunut ihmislajin olemassaolon aikana mittavasti käyden läpi mitä erilaisimpia vaiheita. Näiden pitäminen mitenkään staattisena on lähinnä harhaista ja olettaa oman havaintopiirin (~parikymmentä vuotta ja muutama neliökilometri sekä kourallinen ihmisiä) olevan keskeinen tulevaisuuden tapahtumia ennustaessa. Historiasta argumentteja poimiessa ei katsota tällöin yleisiä kehityskaaria, vaan yksittäisiä, omaan argumenttiin sopivia tapahtumia ja annetaan niille merkittävä painoarvo, oli sitten kyseessä Suomen YYA-sopimuksen ehtojen sorvaaminen tai Katalaunisten kenttien taistelu.

Lisäksi sosiaalinen todellisuus hahmotetaan tällöin lähinnä olemassaolevien systeemien välttämättömyyden oletuksen kautta. Tässä kontekstissa ehkä keskeisin analysoitava käsite olisi tottelevaisuus, jolloin kannattaisi suunnata katse Gandhin kirjoituksiin tottelemattomuudesta ja väkivallattomasta vastarinnasta, ts. siihen, voiko ihmisiä todella hallita vastoin heidän tahtoaan. Tästä on sattumoisin kirjoitettu tismalleen samassa kontekstissa myös anarkistisesta näkökulmasta Jeremiah Mitchellin toimesta Time to Free -verkkojulkaisussa, joten jätän keskustelun heille, sillä argumentin taustaolettamuksissa on mielestäni runsaasti purettavaa ilmankin.

Siirrytään siis tarkastelemaan muita resursseja: mitä jos ei haluta hallita ihmisiä, vaan vaikkapa luonnonresursseja ja hylätään ihmisresurssit, mikäli niitä ei voi hyödyntää vaikkapa työvoimana? Mitä jos haetaan sotaa odotellessa strategista etua vaikkapa ohjusten sijoittamiseen tai yritetään avata uusia kulkureittejä?

Resurssien hakemisessa on peränsä: vapaakaupan ongelmalapsia on kovisteltu kauppasuluilla ja pakotteilla menneisyydessä ja nykyään. Lisäksi Yhdysvallat on osoittanut taipumuksia käyttää armeijaansa turvaamaan etujaan maissa, joiden luonnonvaroja he (tai maassa toimivat yritykset) tarvitsevat.

Tässä näkökulmassa on kuitenkin “isäm maatamme” ajatellen yksi mutta: modernissa sodankäynnissä varsinkin Suomen kaltaiset maat jätetään melko pitkälti rauhaan, sillä kaupankäynti on paljon halvempaa kuin valtaaminen, eikä meillä varsinaisesti ole mitään merkittäviä resursseja. Tietenkin tulevaisuudessa, jos makea vesi on harvinaista, tämä saattaa muuttua, mutta toisaalta silloin myös maailma on poliittiselta maisemaltaan (toivottavasti) kovin erilainen. Tähän asti Suomi on kuitenkin ollut valtiona todella kuuliaisesti mukana IMF:n, EU:n ja Yhdysvaltain kelkassa, joten sikäli ristiriitaa ainakaan läntisen maailmanjärjestyksen kanssa ei tarvinne pelätä. Venäjä saisi Suomesta hiukan puskuria länteen, mutta toisaalta maajoukkojen käyttö on so last season, jolloin kolhut kaupankäynnin näkökulmasta painavat todennäköisesti enemmän kuin muutama sekunti enemmän ilmatilaa. (News flash: sodankäynti suurvaltojen välillä on muuttunut sitten toisen maailmansodan.)

Lisäksi olisi myöskin hyödyllistä hakea hieman laajempi kriittinen näkökulma kysymyksenasetteluun: valtatyhjiönäkökulmassa oletetaan edellä mainittujen pointtien lisäksi implisiittisesti kaiken muutoksen olevan pahasta ja valta-aseman olevan erityisen tavoiteltu riippumatta sen luonteesta. Ensimmäisessä on kyse näkemyksestä, jonka mukaan nykyinen asioiden järjestys on suotava jostain syystä, oli se sitten kaikkien tai oman lähipiirin hyvinvointi (ts. vastaajalla on intressi ylläpitää vallitseva järjestys), jolloin sitä tulee suojata muutoksilta. Jälkimmäisessä lähestytään ideologisesti mielenkiintoisia, joskin kovin sameita vesiä, joissa en tässä yhteydessä suostu kuin kastamaan varpaani johtuen aihealueen laajuudesta.

Mietitään ensin hieman kärjistäen muutosta; mikä nykyisessä järjestyksessä on puolustamisen arvoista? Jos ilmaista koulutusta ajetaan alas, sosiaaliturva on käytännössä heikennetty olemattomiin ja työnantajapuoli sanelee työehdot, mitä hyvinvointivaltiosta on jäljellä? Tällöin on pakko kysyä: mikä olisi vaihtoehto? Jos pitää valita Kepun ikeessä elämisen ja Ruotsin vasallivaltiona olemisen väliltä, ei valinta liene kovin vaikeaa. Lisäksi tarjottu kansallismielinen vaihtoehto tuntuu heidän mainospuheidensa ja itseilmaisun perusteella perustavan suomalaisuuden pelkästään pelkoon ja vihaan sekä erittäin kapeaan ihmiskuvaan. Onko siinä mitään puolustettavaa?

Ja sitten vallasta: on keskeistä kysyä, haluavatko ihmiset todella valtaa? Nähdäkseni tätä kannattavia näkökantoja on periaatteessa kahdenlaisia: mystis-nietzscheläisiä ja sosiaalidarwinistisia. Jälkimmäisen ja ryhmädynaamisen luonnonvalinnan käytön joidenkin järjestelmien oikeutuksena haluaisin mieluusti leikattavan kokonaan pois Humen giljotiinilla (“siitä mikä on ei voi johtaa sitä mikä tulisi olla”), enkä sitä kommentoi tässä yhteydessä enempää (kuin että sosiaalinen ympäristö luo haluja ja täten haluihin voi vaikuttaa, ks. mielikuvamarkkinointi ja jälkifordilainen kapitalismi). Näennäisnietzscheläinen kanta taas tulkitsee ihmisen syvimmästä luonteesta kumpuavan Wille zur Machtin olevan ihmisen olemusta dominoiva piirre ja vallan janoaminen on täten luonnollista. Tämä kuitenkin perustuu (paitsi todella räikeästi naturalisoituun ideologiaan, ts. pyrkimykseen tehdä omasta näkemyksestä kyseenalaistamaton luonnontila) melko räikeään lähdekirjallisuuden väärinymmärrykseen, jonka pitäisi selvitä jo Wikipedia-tyngän lukemisella. Toisaalta tässä päästään melko pitkälle “IHMISEN SYVIMMÄN LUONTEEN” (TM) etsimiseen, enkä mielelläni mene sinne tässä yhteydessä, sillä ihmisten ideologiset lasit ovat liian synkkiä, enkä halua käyttää aikaani kokonaisten kirjojen kirjoittamiseen aiheesta.

Loppusanoiksi murtaisin puhkilainatun Publius Flavius Vegetius Renatuksen. Hänen nimiinsä on pistetty usein lainattu si vis pacem, para bellum, mutta tämä on mielestäni kovin neuroottinen suhtautuminen yhteiskuntajärjestyksen luomiseksi. Jatkuva uhkakuvien valvominen ja lietsominen tekee niin ihmisestä kuin valtiostakin sietämättömän. Tällöin, järkevämpi ohjenuora lieneekin si vis pacem para pacem – jos haluat rauhaa, valmistaudu rauhaan.

TJ 28

P.S. Toisaalta näin kahden artikkelin päivittelyn jälkeen täytyy todeta, etten ole missään vaiheessa puhunut armeijan totaalisesta hävittämisestä. Teksteissä olen liki aina ilmaissut ainoastaan tarpeen kirurgisesti poistaa sen yhteiskunnallisena vaikuttajana. Tällöin koko valtatyhjiöargumentin käyttö osuu harhaan melko julkeasti.

Tajusin muutama teksti sitten, etten ole kunnolla purkanut syitäni kieltäytyä asevelvollisuuden suorittamisesta. On sinällään nolostuttavaa, että pureutuu semantiikkaan ja liki merkityksettömiin poliittisen strategian purkuihin lähes anaalisesti, muttei selitä yhtään, miksi tekee mitä tekee.

Olen tässä tekstissä yksinkertaistanut asioita ad absurdum tekstin suoraviivaisuuden nimissä. Kyseessä on todella laaja kritiikin kenttä, jonka hienovaraisuuksiin pureutuminen veisi paljon aikaa ja sivuja. Tämän tekstin on tarkoitus olla ennemminkin “Totaalikieltäytymisen syyt 101” kuin “Grundrisse den Antimilitarismus”. 

Antimilitarismi

Olisin voinut nimetä tämän osan myös antinationalismiksi, sillä näen nämä kysymykset melko vahvasti toisiinsa kytkeytyneinä. Kuitenkin, mikäli määrittelemme militarismin uskoksi siitä, että valtion tulee ylläpitää vahvoja asevoimia ja olla valmis käyttämään niitä agressiivisesti kansallisten intressien puolustamiseen tai edespäinviemiseen, lienee helpompi käsitellä tämä antimilitarismin nimikkeen alla. Antimilitaristista kantaa ei tule sekoittaa pasifismiin. Väkivaltaan minulla on huomattavasti komplisoidumpi suhde kuin asevoimiin. Saatan kirjoittaa siitä myöhemmin, mikäli saan muistiinpanoni järjestykseen.

Olen pohjimmiltani internationalisti, vaikka painotankin keskustelussa (ehkä liikaakin) eurooppalaista kulttuuriperintöä. En täten näe, että eri valtioiden asukkailla olisi pääasiallisesti mitään todellisia syitä hyökätä toistensa kimppuun. Sotaa käytetään lähinnä hämärtämään sisäpolitiikassa vallitsevia ristiriitoja ja täten se hyödyttää vain hallitsevaa luokkaa tai tiettyjä sen jäseniä sekä aseteollisuutta. On mielestäni hieman hankalaa seistä taloudellisten intressien ja valtapelien takia eturintamassa ottamassa luoteja vastaan.

Sotavoimat eivät myöskään ole piilotettuina silloin kun emme niitä käytä muiden kansojen tappamiseen. Pakollinen asevelvollisuus ja ennen kaikkea sen tarjoama johtamiskoulutus, jota edelleenkin tunnutaan arvostavan yllättävän vahvasti suomalaisessa yritysmaailmassa, tuovat Puolustusvoimat läsnäolevaksi liki kaikkialle yhteiskuntaan. Se tuottaa jossain määrin auktoriteettiuskoisia, perinteisen maskuliinisen, agressiivisen miesmallin viimeistään armeijassa omaksuvia ihmisiä yhteiskuntaan. Koska kaikki ikäluokkansa miespassin omaavat henkilöt käyvät armeijan läpi, vaikuttaa se väistämättäkin myös keskusteluilmapiiriin ja tapaan, jolla Puolustusvoimat nähdään yhteiskunnassa välttämättömänä voimana tai vähintäänkin välttämättömänä pahana.

Puolustusvoimille (kuten myös Poliisille) annetaan näin kohtuullisen suuri rooli yhteiskunnassamme. Armeija ei ole kovin terve, demokraattinen instituutio, jonka lonkeroita haluaisin nähdä yhteiskunnassamme ja julkisessa keskustelussa. Sen roolin laajentaminen tuo enemmän rahaa aseisiin (Poliisin ihanan oranssit joukkojenhallintavälineet ja mörköautot, Puolustusvoimien Hornetit) ja antaa kyseisille instituutioille enemmän valtaa ja painoarvoa.

Lisähuomautuksena mainittakoon, että vaikka kyseessä on aate, jonka tarkoituksena on vähentää asevoimien asemaa yhteiskunnassa ja estää valtioiden välisiä sotia, ei se tapahdu naiivisti lakkauttamalla omat asevoimat ja katsomalla, mitä sitten tapahtuu. Alasajon ja asevoimien merkityksen vähenemisen ja agressiivisuuden hellittämisen soisi olevan loivempi, vaiheittainen ja kansainvälinen, jotta sillä olisi mitään vaikutusta ja mahdollisuutta toimia.

Feminismi

Feminismi käsittää minulle huomattavasti laajemman emansipaation alueen kuin ajan myötä laimentunut puhe tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista. Se ei merkitse minulle käsitteenä vain kahden sukupuolen välistä tasa-arvoa lain edessä. Se merkitsee kaikkien yksilöiden yhdenvertaisuutta yhteiskunnan jäseninä riippumatta kunkin yksilön ominaisuuksista. Tällöin se ei jumitu ainoastaan lainsäädännölliseksi ongelmaksi ja kattaa paljon laajemman ryhmän ihmisiä; sukupuolet ja seksuaalisuudet (sis. LGBT+), rodut, kansallisuudet, luokat ja niin edespäin, kuitenkin homogenisoimatta ihmisiä neutraaliksi massaksi; tarkoituksena on kytkeä ihmisten yksilöllisten ominaisuuksien tarkastelu pois viiteryhmästä.

Korostaisin vielä tämän näkemyksen tärkeää eroa melko yleiseen “mahdollisuuksien tasa-arvon” feminismiin: oikeasti tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ei voi olla eliittiä, jonka arvotus ja kohtelu poikkeaa muista ihmisistä. Mainitulla mahdollisuuksien tasa-arvolla on aina kääntöpuolensa: jos jokainen voi pyrkiä osaksi eliittiä, on pakko olla myös niitä, jotka eivät sinne yllä, ja heidän on tyytyminen huonompaan osaan elämässä. Ja koska yksilöllä on näennäinen vapaus pyrkiä pois huonosta asemastaan, tähän vapauteen vedotaan aina kun joku valittaa huonoista palkoista (“mikset hae parempipalkkaiseen paikkaan?”) samalla implisiittisesti hyväksyen sen, että kyseisen työn tekijä ei ansaitse enempää. Tällä kierretään yksilön vapauksiin vedoten rakenteellinen epätasa-arvo. Lisäksi normaalissa puheenparressa kielletään mahdolliset erot lähtökohdissa vaikkapa sukupuolen tai perheen tulotason muodossa, jotka kaikki aiheuttavat vääristymää yksilön mahdollisuuksiin nykyisen yhteiskunnan piirissä.

Koetetaan nyt viedä tämä ajatus totaalikieltäytymisen käsittelyyn keskustelemalla tappamisesta. Ainoa hyväksyttävä syy loukata yksilön oikeuksia on, jos kyseinen yksilö pyrkii toiminnallaan rajoittamaan tai rikkomaan muiden yksilöiden oikeuksia. Tämä on problemaattista, sillä muiden yksilöiden turvaamiseksi meidän on joko luotava säätelyelin tai kostettava teot kollektiivisesti. Lisäksi oikeuden käsite pitää muotoilla uudelleen jos haluaa välttää hierarkkiset asetelmat, tai vain olettaa vahvan valtion (tai vastaavan) olemassaolo väkivaltakoneistoineen. On myös ongelmallista viedä tarkastelu jatkuvasti yksilöiden tasolle, sillä se hämärtää suuremmat, sosiaalisia rakenteita koskevat kysymykset ja niiden moraalisuuden kyseenalaistamisen. Kaikesta huolimatta tämä on paras muotoilu tasavertaisuuden periaatteesta, mihin tässä yhteydessä kykenen.

Tästä näkökulmasta on helppo nähdä, miksen suostu nielemään nykyistä asevelvollisuuskäytäntöä, joka syrjii ihmisiä niin sukupuolen, uskonnon kuin syntyperänkin perusteella.

Toisaalta, mikäli laajennetaan sympatiamme koskemaan muitakin ihmisiä kuin saman lipun alla marssivat joukot, alkaa ajatus sodankäynnistä vaikuttaa vähintäänkin epäilyttävältä. Tietenkin se muotoilu tasavertaisuudesta, jonka esitin, oikeuttaa puolustussodankäynnin, mutta tekee sen varsinaisesta käymisestä vähintäänkin vastenmielistä puuhaa, eikä millään tavalla glorifioitua isäm maan puolesta uhrautumista.

Lisäksi armeijassa painottuu todella klassinen maskuliinisen miehen malli. Tämän mallin ongelmallisuuden toteamiseksi riittää vain katsoa ympärille. Mitä hyvää tässä kulttuurissa on tehty sillä, että miehet ovat kasvaneet pyrkimään olemaan (tai ainakin uskottelemaan muille, että ovat) raavaita ja vahvoja, uskaliaita ja agressiivisia? Mitä hyvää saavutetaan sillä, että he vaikenevat ongelmistaan? Mitä hyvää on saavutettu sillä, että ihmisiä on pakotettu muottiin, johon he eivät sovi?

Järjestelmän epätasa-arvon osoittamiseen ja sitä vastaan taistelemiseen totaalikieltäytyminen on hyvä keino. Pienetkin tarkoituksenmukaiset poliittiset teot voivat yhdessä toimivat epävakauttavana tekijänä ja tuoda järjestelmäkritiikin ja järjestelmän heikkoudet näkyviin. Ajan myötä on mahdollista saada aikaan pieniä muutoksia, joiden kumulatiivinen vaikutus on merkittävä: Jehovan todistajat saivat erivapauden asevelvollisuudesta kieltäydyttyään siitä systemaattisesti. Meillä on mahdollisuus laajentaa tämä vapaus koskemaan kaikkia.

Tänään on mennyt puolet rangaistuksestani.

TJ 86

Tämä teksti sisältää kieltäytymisilmoitukseni tänne soveltuvin osin. Sitä voi käyttää vaikkapa inspiraationa, kun askartelet omaa kieltäytymisilmoitustasi.

Kieltäydyin nimenomaan siviilipalveluksesta enkä asepalveluksesta johtuen jälkimmäisen proseduurin käsittelyajoista sekä vaadittavasta ylimääräisestä työstä. Niin absurdia kuin se onkin, siviilipalveluksesta voi kieltäytyä kirjeitse, mutta asevelvollisuudesta kieltäytyessä minun tulisi toimittaa kieltäytymisilmoitukseni henkilökohtaisesti palvelukseenastumispäivänä palveluspaikkaani tai sen jälkeen ollessani palveluksessa.

Näin jälkikäteen luettuna huomaan muotoilleeni jotkin seikat hieman leväperäisesti ja suurempaa harkintaa käyttämättä, mutta en rupea nyt retrospektiivisesti oikomaan itseäni.

Siviilipalveluskeskus
Latokartanontie 79 A
07810 Ingermaninkylä

Kieltäytymisilmoitus siviilipalveluksesta

Tämän ilmoituksen myötä minä, R (sotu), kieltäydyn suorittamasta minulle määrättyä siviilipalvelusta.

Suomen asevelvollisuus- ja siviilipalvelusjärjestelmä asettaa kansalaiset monin tavoin eriarvoiseen asemaan ja on epätasa-arvoinen ja kestämätön. Asevelvollisuudesta ja siviilipalveluksesta vapautetaan ihmisiä muun muassa asuinpaikan, sukupuolen ja tietyn vakaumuksen perusteella. On epäjohdonmukaista, että tietyt uskonnolliset ryhmät vapautetaan täysin asevelvollisuudesta, mutta muun kun uskonnollisen vakaumuksensa perusteella asepalveluksesta kieltäytyviä rangaistaan lyhintä asevelvollisuusaikaa kaksi kertaa pidemmällä, palkattomalla siviilipalveluksella tai kuuden kuukauden ehdottomalla vankeusrangaistuksella.

Siviilipalveluksen olemassaolo ns. mahdottomana ja jopa rangaistuksenomaisena vaihtoehtona vain pönkittää väkivaltakoneiston asemaa yhteiskunnassamme. Kulttuurimme pakkomielle väkivaltaan ja sen antama arvostus muiden ihmisten tappamiselle on surullista ja hyväksymätöntä. Vaikka puhuisimme nk. turvallisuuspoliittisesta realismista – joka vaikuttaa ainoastaan metastabiililta ratkaisulta suuremmassakin mittakaavassa – ei se oikeuta epämoraalista käytöstä. Parempaa maailmaa ei rakenneta uhkailulla ja aseilla, vaan rauhanomaisin keinoin.

Asevelvollisuusjärjestelmä ylläpitää ja uusintaa patriarkaalisia sukupuolirooleja, jotka ovat haitallisia paitsi miehille myös muille sukupuolille. Lisäksi on kestämätöntä, että ihmisiä, joiden juridinen sukupuoli on mies, pakotetaan parhaassa työskentely- ja opiskeluiässä jopa vuodeksi palkattomiin töihin. Tämä vaikeuttaa monen nuoren urasuunnitelmien toteutumista.

Useat ihmisoikeusjärjestöt, kuten Amnesty International, ovat tunnustaneet aseistakieltäytyjät mielipidevangeiksi ja vaatineet Suomelta totaalikieltäytyjien rankaisematta jättämistä. Tämän lisäksi Suomi on saanut huomautuksia totaalikieltäytyjien kohtelusta muun muassa Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutetulta.

Nähdäkseni minulle ei täten jää muuta vaihtoehtoa kuin kieltäytyä suorittamasta minulle määrättyä siviilipalvelusta, sillä inhimillinen velvollisuuteni on toimia ihmiskunnan parhaaksi ja kritisoida ihmisyyttä vastustavia ja vaarantavia instituutioita sekä ilmiöitä kultturissamme.

Täten, tiedostaen ilmoitukseni seuraukset, kieltäydyn suorittamasta minulle määrättyä siviilipalvelusta ja olen valmis kantamaan siitä seuraavan oikeudellisen rangaistuksen.

Helsingissä 7.7.2016 

R