En ole kirjoittanut mitään totaalikieltäytymiseen tai valvontarangaistukseen liittyvää pitkään aikaan. Tuomio on puuduttanut mielen. Ajatukset alkavat tuntua triviaaleilta ja puhkikuluneilta. Norman Doige kirjoitti kirjassaan The Brain That Changes Itself (2007) seuraavasti:
Nothing speeds brain atrophy more than being immobilized in the same environment; the monotony undermines our dopamine and attentional systems crucial to maintaining brain plasticity.
Ja voi juku kun aivojen plastisuus on hävinnyt. Toisaalta haluan selvästikin olla miettimättä jäljellä olevaa kuukautta ja rangaistusta ylipäätään. Antaa sen vain olla.
Viedään nyt kuitenkin viime tekstissä avattu ajatus onnahdellen loppuun.
Aloin puhua sotilaallisesta tyhjiöstä. Sotilaallisen tyhjiön ajatuksen taustalla on valtatyhjiöajatus; ajatus siitä, että on olemassa jonkinnäköinen sosiaalinen tarve vallalle, sille varattu paikka, joka tulee täyttymään, jos sen jättää tyhjäksi.
Tälle ajatukselle keskeistä on sosiaalisten hierarkioiden välttämättömyys ja tietynlainen ikuisuus. Ajatus pitää sisällään oletuksen siitä, että sosiaalinen maailma ei muutu ja ihmiset tulevat tarvitsemaan hallitsijoita ja armeijoita, halusivat he niitä tai ei: jokin voima tulee ottamaan tyhjän lokeron itselleen vallan ja/tai resurssien houkuttelemana, oli kyse sitten miten vähäpätöisestä paikasta tahansa.
Ensimmäiseen puoliskoon ajatuksesta voidaan esittää helpostikin kritiikkiä: sosiaalinen todellisuutemme on muuttunut ihmislajin olemassaolon aikana mittavasti käyden läpi mitä erilaisimpia vaiheita. Näiden pitäminen mitenkään staattisena on lähinnä harhaista ja olettaa oman havaintopiirin (~parikymmentä vuotta ja muutama neliökilometri sekä kourallinen ihmisiä) olevan keskeinen tulevaisuuden tapahtumia ennustaessa. Historiasta argumentteja poimiessa ei katsota tällöin yleisiä kehityskaaria, vaan yksittäisiä, omaan argumenttiin sopivia tapahtumia ja annetaan niille merkittävä painoarvo, oli sitten kyseessä Suomen YYA-sopimuksen ehtojen sorvaaminen tai Katalaunisten kenttien taistelu.
Lisäksi sosiaalinen todellisuus hahmotetaan tällöin lähinnä olemassaolevien systeemien välttämättömyyden oletuksen kautta. Tässä kontekstissa ehkä keskeisin analysoitava käsite olisi tottelevaisuus, jolloin kannattaisi suunnata katse Gandhin kirjoituksiin tottelemattomuudesta ja väkivallattomasta vastarinnasta, ts. siihen, voiko ihmisiä todella hallita vastoin heidän tahtoaan. Tästä on sattumoisin kirjoitettu tismalleen samassa kontekstissa myös anarkistisesta näkökulmasta Jeremiah Mitchellin toimesta Time to Free -verkkojulkaisussa, joten jätän keskustelun heille, sillä argumentin taustaolettamuksissa on mielestäni runsaasti purettavaa ilmankin.
Siirrytään siis tarkastelemaan muita resursseja: mitä jos ei haluta hallita ihmisiä, vaan vaikkapa luonnonresursseja ja hylätään ihmisresurssit, mikäli niitä ei voi hyödyntää vaikkapa työvoimana? Mitä jos haetaan sotaa odotellessa strategista etua vaikkapa ohjusten sijoittamiseen tai yritetään avata uusia kulkureittejä?
Resurssien hakemisessa on peränsä: vapaakaupan ongelmalapsia on kovisteltu kauppasuluilla ja pakotteilla menneisyydessä ja nykyään. Lisäksi Yhdysvallat on osoittanut taipumuksia käyttää armeijaansa turvaamaan etujaan maissa, joiden luonnonvaroja he (tai maassa toimivat yritykset) tarvitsevat.
Tässä näkökulmassa on kuitenkin “isäm maatamme” ajatellen yksi mutta: modernissa sodankäynnissä varsinkin Suomen kaltaiset maat jätetään melko pitkälti rauhaan, sillä kaupankäynti on paljon halvempaa kuin valtaaminen, eikä meillä varsinaisesti ole mitään merkittäviä resursseja. Tietenkin tulevaisuudessa, jos makea vesi on harvinaista, tämä saattaa muuttua, mutta toisaalta silloin myös maailma on poliittiselta maisemaltaan (toivottavasti) kovin erilainen. Tähän asti Suomi on kuitenkin ollut valtiona todella kuuliaisesti mukana IMF:n, EU:n ja Yhdysvaltain kelkassa, joten sikäli ristiriitaa ainakaan läntisen maailmanjärjestyksen kanssa ei tarvinne pelätä. Venäjä saisi Suomesta hiukan puskuria länteen, mutta toisaalta maajoukkojen käyttö on so last season, jolloin kolhut kaupankäynnin näkökulmasta painavat todennäköisesti enemmän kuin muutama sekunti enemmän ilmatilaa. (News flash: sodankäynti suurvaltojen välillä on muuttunut sitten toisen maailmansodan.)
Lisäksi olisi myöskin hyödyllistä hakea hieman laajempi kriittinen näkökulma kysymyksenasetteluun: valtatyhjiönäkökulmassa oletetaan edellä mainittujen pointtien lisäksi implisiittisesti kaiken muutoksen olevan pahasta ja valta-aseman olevan erityisen tavoiteltu riippumatta sen luonteesta. Ensimmäisessä on kyse näkemyksestä, jonka mukaan nykyinen asioiden järjestys on suotava jostain syystä, oli se sitten kaikkien tai oman lähipiirin hyvinvointi (ts. vastaajalla on intressi ylläpitää vallitseva järjestys), jolloin sitä tulee suojata muutoksilta. Jälkimmäisessä lähestytään ideologisesti mielenkiintoisia, joskin kovin sameita vesiä, joissa en tässä yhteydessä suostu kuin kastamaan varpaani johtuen aihealueen laajuudesta.
Mietitään ensin hieman kärjistäen muutosta; mikä nykyisessä järjestyksessä on puolustamisen arvoista? Jos ilmaista koulutusta ajetaan alas, sosiaaliturva on käytännössä heikennetty olemattomiin ja työnantajapuoli sanelee työehdot, mitä hyvinvointivaltiosta on jäljellä? Tällöin on pakko kysyä: mikä olisi vaihtoehto? Jos pitää valita Kepun ikeessä elämisen ja Ruotsin vasallivaltiona olemisen väliltä, ei valinta liene kovin vaikeaa. Lisäksi tarjottu kansallismielinen vaihtoehto tuntuu heidän mainospuheidensa ja itseilmaisun perusteella perustavan suomalaisuuden pelkästään pelkoon ja vihaan sekä erittäin kapeaan ihmiskuvaan. Onko siinä mitään puolustettavaa?
Ja sitten vallasta: on keskeistä kysyä, haluavatko ihmiset todella valtaa? Nähdäkseni tätä kannattavia näkökantoja on periaatteessa kahdenlaisia: mystis-nietzscheläisiä ja sosiaalidarwinistisia. Jälkimmäisen ja ryhmädynaamisen luonnonvalinnan käytön joidenkin järjestelmien oikeutuksena haluaisin mieluusti leikattavan kokonaan pois Humen giljotiinilla (“siitä mikä on ei voi johtaa sitä mikä tulisi olla”), enkä sitä kommentoi tässä yhteydessä enempää (kuin että sosiaalinen ympäristö luo haluja ja täten haluihin voi vaikuttaa, ks. mielikuvamarkkinointi ja jälkifordilainen kapitalismi). Näennäisnietzscheläinen kanta taas tulkitsee ihmisen syvimmästä luonteesta kumpuavan Wille zur Machtin olevan ihmisen olemusta dominoiva piirre ja vallan janoaminen on täten luonnollista. Tämä kuitenkin perustuu (paitsi todella räikeästi naturalisoituun ideologiaan, ts. pyrkimykseen tehdä omasta näkemyksestä kyseenalaistamaton luonnontila) melko räikeään lähdekirjallisuuden väärinymmärrykseen, jonka pitäisi selvitä jo Wikipedia-tyngän lukemisella. Toisaalta tässä päästään melko pitkälle “IHMISEN SYVIMMÄN LUONTEEN” (TM) etsimiseen, enkä mielelläni mene sinne tässä yhteydessä, sillä ihmisten ideologiset lasit ovat liian synkkiä, enkä halua käyttää aikaani kokonaisten kirjojen kirjoittamiseen aiheesta.
Loppusanoiksi murtaisin puhkilainatun Publius Flavius Vegetius Renatuksen. Hänen nimiinsä on pistetty usein lainattu si vis pacem, para bellum, mutta tämä on mielestäni kovin neuroottinen suhtautuminen yhteiskuntajärjestyksen luomiseksi. Jatkuva uhkakuvien valvominen ja lietsominen tekee niin ihmisestä kuin valtiostakin sietämättömän. Tällöin, järkevämpi ohjenuora lieneekin si vis pacem para pacem – jos haluat rauhaa, valmistaudu rauhaan.
TJ 28
P.S. Toisaalta näin kahden artikkelin päivittelyn jälkeen täytyy todeta, etten ole missään vaiheessa puhunut armeijan totaalisesta hävittämisestä. Teksteissä olen liki aina ilmaissut ainoastaan tarpeen kirurgisesti poistaa sen yhteiskunnallisena vaikuttajana. Tällöin koko valtatyhjiöargumentin käyttö osuu harhaan melko julkeasti.