Tämä teksti sisältää kieltäytymisilmoitukseni tänne soveltuvin osin. Sitä voi käyttää vaikkapa inspiraationa, kun askartelet omaa kieltäytymisilmoitustasi.
Kieltäydyin nimenomaan siviilipalveluksesta enkä asepalveluksesta johtuen jälkimmäisen proseduurin käsittelyajoista sekä vaadittavasta ylimääräisestä työstä. Niin absurdia kuin se onkin, siviilipalveluksesta voi kieltäytyä kirjeitse, mutta asevelvollisuudesta kieltäytyessä minun tulisi toimittaa kieltäytymisilmoitukseni henkilökohtaisesti palvelukseenastumispäivänä palveluspaikkaani tai sen jälkeen ollessani palveluksessa.
Näin jälkikäteen luettuna huomaan muotoilleeni jotkin seikat hieman leväperäisesti ja suurempaa harkintaa käyttämättä, mutta en rupea nyt retrospektiivisesti oikomaan itseäni.
Siviilipalveluskeskus
Latokartanontie 79 A
07810 Ingermaninkylä
Kieltäytymisilmoitus siviilipalveluksesta
Tämän ilmoituksen myötä minä, R (sotu), kieltäydyn suorittamasta minulle määrättyä siviilipalvelusta.
Suomen asevelvollisuus- ja siviilipalvelusjärjestelmä asettaa kansalaiset monin tavoin eriarvoiseen asemaan ja on epätasa-arvoinen ja kestämätön. Asevelvollisuudesta ja siviilipalveluksesta vapautetaan ihmisiä muun muassa asuinpaikan, sukupuolen ja tietyn vakaumuksen perusteella. On epäjohdonmukaista, että tietyt uskonnolliset ryhmät vapautetaan täysin asevelvollisuudesta, mutta muun kun uskonnollisen vakaumuksensa perusteella asepalveluksesta kieltäytyviä rangaistaan lyhintä asevelvollisuusaikaa kaksi kertaa pidemmällä, palkattomalla siviilipalveluksella tai kuuden kuukauden ehdottomalla vankeusrangaistuksella.
Siviilipalveluksen olemassaolo ns. mahdottomana ja jopa rangaistuksenomaisena vaihtoehtona vain pönkittää väkivaltakoneiston asemaa yhteiskunnassamme. Kulttuurimme pakkomielle väkivaltaan ja sen antama arvostus muiden ihmisten tappamiselle on surullista ja hyväksymätöntä. Vaikka puhuisimme nk. turvallisuuspoliittisesta realismista – joka vaikuttaa ainoastaan metastabiililta ratkaisulta suuremmassakin mittakaavassa – ei se oikeuta epämoraalista käytöstä. Parempaa maailmaa ei rakenneta uhkailulla ja aseilla, vaan rauhanomaisin keinoin.
Asevelvollisuusjärjestelmäylläpitää ja uusintaa patriarkaalisia sukupuolirooleja, jotka ovat haitallisia paitsi miehille myös muille sukupuolille. Lisäksi on kestämätöntä, että ihmisiä, joiden juridinen sukupuoli on mies, pakotetaan parhaassa työskentely- ja opiskeluiässä jopa vuodeksi palkattomiin töihin. Tämä vaikeuttaa monen nuoren urasuunnitelmien toteutumista.
Useat ihmisoikeusjärjestöt, kuten Amnesty International, ovat tunnustaneet aseistakieltäytyjät mielipidevangeiksi ja vaatineet Suomelta totaalikieltäytyjien rankaisematta jättämistä. Tämän lisäksi Suomi on saanut huomautuksia totaalikieltäytyjien kohtelusta muun muassa Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutetulta.
Nähdäkseni minulle ei täten jää muuta vaihtoehtoa kuin kieltäytyä suorittamasta minulle määrättyä siviilipalvelusta, sillä inhimillinen velvollisuuteni on toimia ihmiskunnan parhaaksi ja kritisoida ihmisyyttä vastustavia ja vaarantavia instituutioita sekä ilmiöitä kultturissamme.
Täten, tiedostaen ilmoitukseni seuraukset, kieltäydyn suorittamasta minulle määrättyä siviilipalvelusta ja olen valmis kantamaan siitä seuraavan oikeudellisen rangaistuksen.
Foucault näki kuriyhteiskunnan toimintoja kuvatessaan oman aikansa olevan jo muutostilassa, mutta kuvaili lopulta melko vähän kuriyhteiskuntaa seuraavan hegemonisen yhteiskunnan muotoa. Gilles Deleuze vei lyhyessä tekstissään Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin Foucault’n ajatuksia eteenpäin ja hahmotteli uutta hegemonista tilaa, kontrolliyhteiskuntaa. Deleuzen teksti on todella lyhyt ja tiivis, ja suosittelenkin lukemaan sen, sillä kaluan tässä lähinnä luita ja toistan vain Deleuzen (tai Jussi Vähämäen) sanoja. Teksti on loistavasti kirjoitettu ja älyä säkenöivä, joten lue se!
Miten kontrolliyhteiskunta eroaa kuriyhteiskunnasta? Haastattelussaan Halu ja nautinto (1994) Deleuze sanoi, että
– – vallan dispositiivit eivät enää tyydy olemaan normalisoivia, ne pyrkivät olemaan (seksuaalisuutta) rakentavia. Tyytymättä enää muodostamaan tietoja, ne rakentavat totuutta (vallan totuutta). Ne eivät enää viittaa kaikesta huolimatta negatiivisiin kategorioihin (hulluus, rikollisuus interoinnin paikkana), vaan pikemminkin positiiviseen kategoriaan (seksuaalisuus).
Tämä kehitys on mielenkiintoinen: suvereniteettiyhteiskunnasta, jossa vallankäytön tavoitteena oli hallita ja anastaa, siirryttiin kuriyhteiskuntaan, joka pyrki organisoimaan yhteiskunnan voimat tehokkaasti alistamalla kehot koneen osiksi. Kuriyhteiskunta onnistui tavoitteissaan individuoimalla massan soluihin seinin ja käsittein erilaisissa panoptisissa instituutioissa. Kontrolliyhteiskunnassa nämä instituutiot ovat avautuneet ja levittäytyneet ympäri yhteiskuntaa. Suljetut instituutiot olivat valumuotteja, joissa ihmiset yksilöitiin ja normalisoitiin tietyn identiteetin mukaiseksi. Kontrollit taas muokkaavat yksilöitä paljon hienovaraisemmin keinoin: moduloiden ja varioiden. Täten se rakentaa ennen kaikkea positiivisia kategorioita ja käsitteitä, jotka ohjaavat ihmisten käyttäytymistä.
Deleuze käytti moottoritietä havainnollistamaan kurin ja kontrollin eroa. Moottoritie ei sulje ihmisiä tiettyyn tilaan, mutta rakentamalla useita teitä lisätään kontrollivälineitä. Ihmiset eivät silloin ole ikinä pakotettuna paikalleen, mutta täydellisesti kontrolloituja päämääriensä suhteen. Kontrollin kohteena ovat juuriruumiillisen ja henkisen toiminnan mahdollisuudet.
Yksilöinnin keinot ja tavoitteet ovat myös erilaiset näiden kahden yhteiskuntajärjestyksen välillä. Kuriyhteiskunta muokkasi massasta massa-yksilöitä, mutta kontrolliyhteiskunnassa yksilöistä tulee dividuaaleja (vrt. in-dividuaali). Tehtaassa yksilöistä muovattiin kone, joka toimi tehokkaasti tehtaanomistajaa hyödyttäen, kun taas yrityksessä kannustetaan yksilöitä kamppailemaan keskenään ja siten saatetaan yksilöt kontrolloitaviksi kannustimin sekä ennen kaikkea estetään yksilöiden liittoutuminen kilpailuasetelmaa rakentamalla. Pelko korvataan ahdistuksella.
Kontrolliyhteiskunta näyttäytyy myös läpikotaisemmin konsistentilta kokonaisuudelta verrattuna kuriyhteiskuntaan. Kuriyhteiskunnassa instituutiot olivat erillisiä, ja jokaisessa instituutiossa oli tietyssä mielessä omat sääntönsä; jokaisessa instituutiossa aloitettiin alusta. Kontrolliyhteiskunnassa mitään ei lopeteta, sillä “yritys, koulutus (formaatio) ja varusmiespalvelus ovat yhden ja saman modulaation, yhden ja saman universaalin deformaattorin rinnakkaisia ja metastabiileja tiloja.”
Kontrolliyhteiskunta nousi vallan instituutionaalisen oikeutuksen tullessa kyseenalaisiksi ja uusliberaalin ideologian noustua hegemoniseksi. Suljetut tilat ovat jossain määrin tiensä päässä. Koulut, sairaalat, vankilat, armeijat ja tehtaat ovat kriisissä, ja niille on jo käytännössä aloitettu poliittinen saattohoito “välttämättömien uudistusten” muodossa. Kontrollit välttävät kiinnittymistä näihin kuoleviin instituutioihin ja kohdistuvat suoraan ihmisten toiminnan mahdollisuuksiin suoraan yleisen kautta. Vähämäki kirjoittaa tästä ansioituneessa esipuheessaan Deleuzentekstiin seuraavasti
[kontrollien] kohteena ovat elämän mahdollisuudet ylipäätään (niin ruumiilliset kuin henkiset). On tärkeä huomata, että kontrollit eivät toimi enää sisäisen ja ulkoisen, poikkeuksen ja normin välisen erottelun kautta. Kontrollit myös välttävät sitoutumista määrättyyn instituutioon ja ne hakevat oikeutuksena yleisestä mielipiteestä ja eettisesti oikeasta. Tämän takia mediat ja kommunikaatio ylipäätään ovat kontrolliyhteiskunnissa tärkeässä asemassa. Siksi etiikka tai moraalisesti oikea syrjäyttävät modernien demokraattisten yhteiskuntien kulmakivinä toimineet muodolliset lait ja niiden instituutiot.
Eri yhteiskunnissa on eri vallankäytön hegemonia, ja suvereeni valta, kurivalta ja kontrollivalta elävät meilläkin rinnakkain. Olemme kuitenkin siirtäneet pääosan tuotannostamme “kolmannen maailman” maihin, jotka ovat täten edelleen kuriyhteiskunnan ajassa. Meidän yhteiskunnassamme prekarisoituminen valtaa alaa, tehtaat on lakkautettu, sote-uudistus on muokkaamassa terveydenhuoltoamme, yliopistot työnnetään enemmän ja enemmän yksityisen sektorin syliin ja valjastetaan tuottamaan “asiantuntijoita” ja niin edelleen. Kaikki yhteiskunnassa muotoillaan yrityksenomaiseksi, sillä yritys on kontrolliyhteiskunnan paradigmaattinen ilmentymä siinä missä vankila oli kuriyhteiskunnan. Siitä pääsemmekin tämän blogin kannalta keskeiseen kysymykseen.
Valvontarangaistus
Mihin valvontarangaistus sopii tässä skeemassa? Tällä kertaa kysymykseen ei tarvitse edes mennä analyysin kautta, vaan voin lainata suoraan Deleuzea (lihavointi on allekirjoittaneen):
– – olemme jonkin uuden alussa: Vankilajärjestelmässä “korvaavien” rangaistusten etsiminen ainakin pikkurikoksiin ja tuomitut tiettyinä tunteina kotonaan pysyttelemään pakottavien elektronisten kaulapantojen käyttö. Opetusjärjestelmässä jatkuvan kontrollin muodot ja jatkuvan kasvatuksen vaikutus kouluun, sitä vastaava kaiken tutkimuksen hylkääminen yliopistoissa ja “yrityksen” tuominen koulutuksen kaikille tasoille. Sairaalajärjestelmässä: uusi lääketiede “ilman lääkäriä ja potilasta”, joka kohdistuu mahdollisiin sairauksiin ja riskiryhmiin, ei tosiasiassa ole osoitus liikkeestä kohti yksilökeskeisyyttä, kuten väitetään, vaan se korvaa yksilöllisen tai numeerisen ruumiin kontrolloitavan “dividuaalisen” materian koodilla. Yritysjärjestelmässä: uudet tavat käsitellä rahaa, tuotteita ja ihmisiä, jotka eivät enää kulje vanhan tehdasmuodon läpi.
Mitä minun tarvitsee edes sanoa tuon jälkeen? Deleuzen teksti kuvaa yhteiskuntamme muutosta liki täydellisesti ja “elektroniset kaulapannat” eivät ole valvontarangaistuksessa kaulassa vaan nilkassa, mutta ennuste oli melko täydellinen. Toisaalta reaalisesti valvontarangaistus onnistuu kuitenkin olemaan jonkinlainen bastardimuoto kuri- ja kontrolliyhteiskunnan väliltä. Yhtäältä sen mekanismit ja tekniikat ovat suoraan Deleuzen kuvauksesta, mutta toisaalta rangaistus suosii edelleen tiettyä porvarillista elämäntyyliä ja vakautta. Toisaalta se yrittää vuotaa yhteiskuntaan ja helpottaa markkinavoimien harjoittamaa eksploitaatiota, toisaalta käyttää institutionaalisia, medikalisoituja oikeutuksia vallankäytölleen. Se on murrosvaiheessa olevan instituution saattohoidon merkki.
Gilles Deleuze: Haastatteluja, Tutkijaliitto (2005), suom. Anna Helle, Vappu Helmisaari, Janne Porttikivi ja Jussi Vähämäki. Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin esipuheineen luettavissa ilmaiseksi täältä.
Aseistakieltäytyjien rankaisemisessa on tapahtunut aikojen saatossa ilmeisiä muutoksia. Totaaleja on pistetty kuritushuoneelle tai teloitettu, paiskattu normaaliin vankilaan, avovankilaan ja lopulta annettu armollisesti mahdollisuus valita suomalaisen vankeinhoidon kirkkain tähti: valvontarangaistus. Kehitys lievempiin rangaistuksiin ei välttämättä kuvaa lieventyneitä mielipiteitä antimilitaristeja kohtaan, vaan yleistä muutosta yhteiskunnassamme. Eikä muutos koske vain vankeja.
Otetaan pohjalle lyhyt, liki typeryyksiin asti tiivistetty luenta Michel Foucault’n Tarkkailla ja Rangaista –kirjasta.
Panoptikon Isla de la Juventudilla, Kuubassa. Kuva: Wikimedia Commons
Rankaisemisen historia
Foucault hahmottelee kirjassaan yhteiskuntien kansalaisilleen langettamien rangaistusten historiaa.
Rangaistusten tähtäin on historian saatossa siirtynyt ruumiin kurittamisesta “sielun” rankaisemiseen. Tietenkin fyysinen keho on edelleen rangaistuksen kohteena, mutta rangaistuksen tavoite on siirtynyt ruumiin kurittamisesta sen täydelliseen hallitsemiseen. Julkiset rangaistukset ja teloittajaiset ovat väistyneet yhä piilotetumpien ja enemmän persoonaan kohdistuvien rangaistusten tieltä.
Useista rikoksista seurasi menneisyydessä julmia julkisia rangaistuksia. Näiden motivaationa olivat muun muassa tunnustuksen saaminen, rikollisen julkinen nöyryytys (varoittavana esimerkkinä), rikoksen tehneen väkivallan heijastaminen tämän omaan kehoon sekä tietenkin kosto. Rikos voitiin nähdä hyökkäyksenä hallitsijaa tai hallitsijan suvereeniutta kohtaan, ja siten siitä tuli rangaista vastaavasti. Koska hallitsijan elämä on monin mitoin arvokkaampi kuin rikollisen, myös rangaistuksen tulee olla yhtä lailla rikosta raaempi.
Foucault avaa kirjansa ruokahalua koettelevalla esimerkillä yhdestä tällaisesta rangaistuksesta. Robert-François Damiens yritti vuonna 1757 murhata Ranskan kuninkaan Ludwig XV:n, ja sai yrityksestään kuolemantuomion. Se pantiin täytäntöön hyvin julmalla tavalla, jonka voi halutessaan lukea linkin takaa.
Julkiset rangaistukset aiheuttivat myös lieveilmiöitä, jotka eivät olleet rankaisijan kannalta miellyttäviä. On Damiensin tuomionkin valossa helppo kuvitella katsojien voivan kokea sympatiaa kidutettavaa rikollista kohtaan heidän nähdessä tämän inhimillisen kärsimyksen. He voivat näin kokiessaan syyttää rankaisijoita, jotka rikollisen kärsimyksen aiheuttajina näyttivät vähintäänkin yhtä rikollisilta, ja täten kidutettu ruumis tarjoaa konkreettisen konfliktipinnan hallittavien ja hallitsijan välillä. Julkisessa rangaistuksessa rankaisija on myös ruumiillistunut teloittajaan ja siten helposti henkilöitävissä ja vastustettavissa.
Kaikki muuttui vähitellen porvariston astuessa valtaan ja demokratioiden yleistyessä. Kun halutaan pyörittää yhteiskuntaa, teollisuutta ja uutta kapitalistista taloutta, on erittäin epätehokasta ja epätaloudellista kohdistaa rangaistus ruumiseen, joka toimi pitkälti varhaiskapitalistisen talouden suurimpana käyttövoimana. Jos tuhoat henkilön kehon ja poistat hänet työvoimasta, on yhteiskunnalla vähemmän hyödynnettävää työvoimaa. Lisäksi aiemmin mainitut lieveilmiöt tekivät ruumiillisesta rankaisemisesta poliittisesti kallista horjuttaen sekä porvarillisen yhteiskunnan poliittisia oikeutuksia että porvariston taloudellisen vakauden perusteita. Valta oli siis tehtävä näkymättömäksi sen julkisen esittelyn asemesta.
Syntyi vankila universaalina rangaistuskeinona.
Rangaistuksen tarkoituksena ei ole enää vain rikoksesta rankaiseminen, vaan ihmisen korjaaminen; ihmistä ei niinkään tuomita hänen tekojensa takia, vaan sen takia mitä hän on – epäkuuliainen ja siten viallinen. Kysymys, joka oikeussalissa esitetään, ei enää ole “Kuka teki tämän rikoksen?” vaan “Missä on vika kyseisen teon tehneessä yksilössä ja missä määrin hän on syyllinen tekoonsa? Miten voimme hänet kuntouttaa?” Tuomio on medikalisoitu, ja sen tähtäimessä on yksilöiden kouluttaminen yhteiskuntakelpoisiksi (so. poliittisen vallan käyttö). Tähän se pystyy individuoimalla ryhmän yksilöiksi.
Tämä muutos merkkasi paitsi uudenlaista rangaistuskeinoa, myös uudenlaista yhteiskuntajärjestystä, jossa vankiloista tutut menetelmät tuodaan yhteiskunnallisten instituutioiden käyttöön. Kuriyhteiskunnassa yksilö on ennen kaikkea työntekijä, jonka kouluttamiseen, hallitsemiseen ja kapitalistiselle järjestelmälle kuuliaisena pitämiseen tarvitaan uudenlaisia kurinpitotekniikoita. Tätä yhteiskuntaa voidaan ilmentää Jeremy Benthamin suunnitteleman panoptikonin avulla.
Panoptikon
Panoptikon on vankila, jossa minimaalinen määrä vartijoita voi valvoa maksimaalista määrää vankeja. Rakenne on suhteellisen yksinkertainen: sellit ovat ympyrän kehällä ja valvontatorni keskellä. Sellien torninpuoleinen seinä on avonainen, jolloin vanki on aina näkyvillä tornista, eikä tornin pienistä ikkunoista voi sellistä käsin tietää, milloin vartija tarkkailee vankia.
Panoptikon Willey Reveleyn piirtämänä (1791)
Asetelma luo vangille tunteen jatkuvasta valvonnasta ja auktoriteetin läsnäolosta riippumatta siitä, valvotaanko heitä tosiasiassa. Auktoriteetti muuttuu fyysisestä, rajallisesta olennosta kaikkialla läsnäolevaksi, kaikkitietäväksi, sisäistetyksi olioksi. Tarkkailu ja katse ovat tässä vallan keskeisiä instrumentteja.
Foucault käytti panoptikonia symbolina sosiaaliselle kontrollille, joka on läsnä kaikkien ihmisten elämässä sisäistettynä auktoriteettina. Mieti edellistä kertaa, kun olet pysähtynyt punaisiin valoihin, vaikkei näköpiirissä ole ollut muuta liikennettä tai poliiseja – ei seuraamuksia lain rikkomisesta. Lakien ylläpitämiseen ei pääasiassa tarvitse läsnäolevaa auktoriteetin edustajaa, vaan kansalaiset hoitavat sen itse itseään valvoen.
Kuriyhteiskunta
Panoptikon ei rajoitu vain vankiloihin, vaan vankilajärjestelmä toimii esimerkkinä koko yhteiskunnan kattaville instituutioille, joissa kansalaisista kasvatetaan tehokkaita ja kuuliaisia yhteiskunnan jäseniä.
Näistä panoptisista instituutioista, kuten esimerkiksi vankilat, koulut, sairaalat, tehtaat ja armeijainstituutio, syntyy panoptinen yhteiskunta, jossa kaikkia valvotaan ilman että kukaan valvoo jokaista. Tätä systeemiä oikeutetaan lääketieteellisin, psykologisin, sosiologisin ja kriminologisin argumentein.
Näissä instituutioissa kansalaisista muokataan kuuliaisia ruumiita, jotka ovat sopivaa materiaalia kapitalistisen yhteiskunnan työreserviksi, ja mahdollistaa lisäksi tämän työreservin organisoimisen ja ylläpidon. Ruumiit kasvatetaan tämän byrokraattisen järjestelmän sisällä ja niille opetetaan valvonnan mekanismit, jotta yksilöistä kasvaisi kuuliaisia ruumiita. Rangaistukset kouluttavat näitä massan yksilöityjä osia, normalisoivat sitä. Harjoitettu normalisaatio on paitsi homogenisoivaa, myös erottelevaa ja eroja mittaavaa, ja osoittaa yksilölle paikan hierarkkisesta järjestelmästä, kuten aiemmin todettiin.
Lisäksi vankiloilla on tietynlainen eritysitehtävä tässä panoptikonissa. Vankila synnyttää rikollisuuden ja ennen kaikkea rikollisen luokan, kuten sen nykyään tunnemme. Se onnistuu tuottamaan rikollisuuden kategorian, jota voidaan käyttää hyväksi ihmisten luokittelemisessa ja siten poliittisesti hyväksi. Tästä hieno esimerkki oli kunnallisvaalien alla ehdokkaiden rikostaustojen käyttäminen diskreditoivana argumenttina. Rikolliset ovat “vaarallisia yksilöitä”, joilta tulee suojautua.
Valvonta
Miten itsetarkkailun siemen istutetaan? Miten kansalaisista muokataan kuuliaisia ruumiita? Individuoiminen on Foucault’n mukaan kurivallan keskeinen tekniikka. Kun ihmiset eristetään toisistaan yksilöiksi, minimoidaan paitsi mahdollisuudet kapinaan, myös epähyödyllinen käyttäytyminen ja saadaan muokattua ihmisistä tehokkaan koneen rattaita, jotka ehdollistuvat valvontaan lapsuudesta lähtien.
Individuoimiseen on monta eri kulmaa, joista käsittelen tässä vain muutamaa. Toisaalta kehot erotetaan toisistaan seinin selleihinsä, ihmisryhmät muurein ja portein vankilaan. Eri tarkoituksiin käytettävät tilat erotetaan toisistaan funktionaalisiin ja ei-funktionaalisiin tiloihin. Tätä Foucault kutsui solulliseksi individuoinniksi. Toisaalta taas kehoja kontrolloidaan aikataulujen avulla, jolloin joutoaikaa ja lorvailua tulisi mahdollisimman vähän. Tämä on osa geneettistä individuointia. Viimeinen tässä kontekstissa mielenkiintoinen individuoinnin aspekti on kombinatorinen, jossa yksilöiden yhteisestä panoksesta yritetään saada mahdollisimman optimaalinen tulos järjestämällä kehot niille osoitetuille paikoille ja organisoimalla yhteinen työpanos hyvin toimivaksi koneeksi. Kuvittele vaikkapa Chaplinin Nykyajan linjastoa tai Fordin kokoamislinjaa, jossa työläiset puurtavat kukin omalla Pinkertonin neliöllään, ja ainoastaan työläisten ylhäältä koordinoitu yhteispanos tuottaa tehokkaan koneen, joka puskee ulos kulutushyödykkeitä.
Individuoimiseen kuuluvat keskeisinä osinahierarkkinen tarkkailu, normalisoiva arvostelu sekä tutkiminen. Hierarkkinen tarkkailu asettaa yksilön hierarkkiseen suhteeseen tarkkailijansa kanssa. Kun tämän yhdistää normalisoivaan arvostelmaan, syntyy normalisoiva katse, joka asettaa tietyn käyttäytymisen mittatikun, jota vasten yksilö sekä normalisoidaan ja korjataan, että myös yksilöidään poikkeuksena normista ja täten myös muista yksilöistä. Tämä poikkeama fasilitoidaan kurivoiman käyttöön objektivoimalla yksilöt tutkimisen kautta. Tutkimus myös jättää yksilöstä järjestelmään individuoivan jäljen dokumentaation muodossa (rikosrekisterit, koulutodistukset, sairaskertomukset,…) .
On tärkeää täsmentää, että rangaistuksissa on edelleen aina fyysinen aspekti – aiemmin yhteiskuntaa vahvimmin karakterisoineet vallankäytön muodot kulkevat aina uudempien rinnalla. Vankeihin kohdistetaan edelleen ruumiiseen kohdistuvaa kuritusta esimerkiksi ruoan, päihteiden tai seksin säätelyn tai eristysvankeuden tai suoranaisen kidutuksen muodossa, ja on selvästi tärkeää ei-vangeille kokea, että vankeja kuritetaan jotenkin. Edeltävät vallankäytön muodot eivät häviä minnekään, eikä kuri ole täysin uusi asia, vaan eri muodot ovat olemassa eri painotuksin eri aikoina ja ne muuttuvat erilaisella tahdilla.
Valvontarangaistus?
Valvontarangaistus sopii osittain edellä esittelemääni skeemaan ja hyödyntää joitain mainitsemistani teknologioista.
Valvontarangaistuksen piirissä olevat eivät ole vankilassa muurien takana, vaan valvovat itseään yhteiskunnassa. Vallankäyttö ei kuitenkaan ole hävinnyt minnekään vaan taustalla loistaa edelleen yhteiskuntakelpoistamisen kirkas hohde, mikä on selvää tuomion julkisista oikeutuksista. Valta näyttää pehmeämmältä ja inhimillisemmältä kuin ennen, mutta ei ole sitä. Koska struktuurit on piilotettu, niitä vastaan on myös vaikeampi nousta. Valta ei keskity keneenkään tiettyyn yksilöön, vaan valvojakin on toisen hierarkkisen suhteen alempiarvoinen jäsen, ja jos hän poikkeaa säännöistä, hän saa keppiä.
Panoptikonvertaus tulee loistavasti esiin valvontajärjestelmää tarkastellessa. En voi ikinä tietää, milloin ovelle tulee koputus tai puhelimeen soitto tukipartiolta, joka tulee tarkastuskäynnille istuttamaan kontrollin ja valvonnan tunnetta. Nilkassa oleva panta toimii tämän katseen jatkuvana muistutuksena ollen sopivan epämääräinen: välillä rangaistaan muutaman minuutin poikkeamasta ja välillä siedetään useammankin minuutin lorvailu, eikä ole täysin selvää, mikä RF-lähettimen kantama on. Tämä epävarmuus pakottaa tiettyyn itsetarkkailuun. Lisäksi uskoisin, että alkoholin ja huumausaineiden täyskielto ei ole pelkästään sievistelevää kuorta tai yhteiskunnan normien mukaista (suomalainen yhteiskunta kun ei tunnu juuri kaihtavan alkoholia), vaan kyseessä on ainakin osittain itsekontrollin menettämisen mahdollisuuden kieltäminen.
Valvontarangaistus toimii tapana uudelleenistuttaa yhteiskunnasta poikenneeseen yksilöön yhteiskunnan kontrolli. Aikataulut ja työ, mahdollinen kuntouttava toiminta vihanhallintakursseilla tai vertaisryhmissä, opastavat kaikki yhteiskunnan arvojen noudattamiseen, ja niistä poikkeamisesta spontaaniuden tai itsekontrollin menettämisen kautta saa keppiä. Työ on varsinkin keskeisessä asemassa sekä suunnitelmaa tehdessä että kaikkissa rangaistusta koskevissa dokumenteissa.
Foucault’n arvio rangaistuksen oikeutuksista osuu myös nappiin: lain kirjain korostaa rangaistuksen kuntouttavia puolia ja puolustusministeri oikeutti vastikään rangaistusta tietyllä hyötykalkyylillä – peloitteena ja kuritoimenpiteenä.
Kurivallan instrumentteja käytetään valvontarangaistuksen toimeenpanossa hyödyksi: valvontatapaamisissa tarkastetaan ja keskustellaan aikataulusta, joka puretaan paloiksi ja katsotaan menojen hyödyllisyyttä ja alistetaan ne tarkastelulle. Täten valvojalle, johon valvottava hierarkiassa vertautuu alempiarvoisena, tulevat selväksi valvottavan yksityiselämä, joka voidaan siten alistaa normalisoivalle katseelle.
Aikataulu edustaa geneettistä individuointia, jossa päätetään valvottavan kehon sijainnista tietyllä ajanhetkellä ja ajankäytön hyödyllisyydestä. Täten ajankäyttöön kohdistuu normalisoivaa arvostelua ja tutkimista. Valvonta suosii huomattavasti periklassista porvarillista elämäntilannetta suhteessa prekaarisempaan tilanteeseen epäsäännöllisine rytmeineen ja epävakaine työtilanteineen ja -paikkoineen. Valvonta samaan aikaan yksilöi henkilöt rangaistuksen alla että työntää yksilöt porvarillisen yhteiskunnan muottiin. Tarkkailu toteutaa myös individuoivan jäljen jättämistä rekistereihin: papereita rangaistusta koskien kertyy huomattavan paljon.
Rajoittuuko valvontarangaistuksen merkitys vain totaaleihin ja muihin rikollisen luokan edustajiin? Kuten mainitsin, Foucault käyttää vankilaa eräänlaisena prototyyppinä kaikille panoptisille instituutioille. Tarkastellessamme näiden instituutioiden genealogiaa voitaisiin myös argumentoida, että vankiloissa testataan kuriteknologioita ennen niiden siirtämistä muihin instituutioihin. Valvontarangaistus ei ole poikkeus. Työntekijöiden valvonnasta on ollut paljon puhetta sitten 2010-luvun alun, ja olen kuullut huhun Keilaniemestä, että erään firman (jonka nimeä en tässä mainitse, koska kyseessä on varmistamaton huhu) työntekijöiden seurantaan toimistorakennuksen sisällä on harkittu valvontarangaistuksesta tuttua RF-paikannusta. Lisäksi ruotsalainen “co-working office” Epicenter tarjoaa jäsenilleen mahdollisuuden implantoida itseensä RFID-sirun ovien avaamiseen, maksamiseen välipala-automaatilla ja muuhun vastaavaan käyttöön.
Tietenkin edellä esittämäni analyysi on osin vajavainen.
En edellä puuttunut valvontarangaistuksessa käytettäviin individuoinnin aspekteihin juurikaan. Tämä johtuu siitä, että valvontarangaistuksessa ei ole selkeitä kurivoiman eristämiä tiloja, ei muureja eikä funktionaalisia tiloja, ei kouluttamista rattaiston osaksi. Täten se ei hyödynnä tiettyjä käytössään olevia instrumentteja. Vaikka työ onkin korostetussa asemassa pakollisena toimintana, kombinatorista individuointia ei valvontarangaistuksessa juurikaan harrasteta, vaan luotetaan kapitalismin hoitavan sen osuuden itsekseen. Lisäksi rangaistuksessa pyritään individuoimaan tuomittava ilman suurempaa fyysistä sulkemista, puhtaasti aikataulun ja valvonnan avulla. Geneettinen individuointikin on lähinnä loistaa poissaolollaan: aikatauluja ja kehojen hyödyntämistä koskien kirjoitin tätä tekstiä varten tekemiini muistiinpanoihin “idlee ihan vitusti.” Tämä tiivistää paljon valvontarangaistuksesta – aikatauluja noudattaessa tulee vuoroin paljon odottelua ja ajantappoa ja vuoroin kiirehtimistä, kunnes on pakko mennä kotiin ja viettää suurin osa viikonlopusta tiukasti neljän seinän sisällä tekemättä juuri mitään.
Mikäli siis tarkastellaan individuaation keinoja, joilla pyritään tuottamaan yksilöistä toimivan koneiston osasia, ovat ne näennäisen poissaolevia. Valvonnassa olevat pakotetaan vain töihin tai opiskelemaan ja tutkimuksen tuottaman arvion mukaan joihinkin kuntouttaviin toimiin. Tämä osittain näennäinen puute analyysissa selittyy sillä, että Foucault’n analysoima yhteiskunta on jo menneisyyttä, kuten hän itsekin huomautti. Tehtaat ovat kriisissä, juuri kenelläkään ei ole enää vakituista työpaikkaa, yhteiskunnan tärkeimpinä arvoina ei ole raittius ja täsmällisyys vaan joustavuus ja innovatiivisuus. Yhteiskunta ei koostu enää suljetuista soluista.
Vankilat mukautuvat taas aikaan ja näyttävät osaltaan myös mille tielle olemme astuneet. Valvontarangaistus vaikuttaa omaavan aspekteja molemmista ajoista ja molempien instituutioista. Instituutiot eivät enää ole pelkkä muotti, vaan olemme siirtyneet dynaamisempaan aikaan, käyttääkseni tuota karmaisevaa termiä, joka vaatii erilaisia instituutioita. Kuriyhteiskunnan tausta tarjoaa työkaluja ymmärtää joitain nyky-yhteiskunnan aspekteja, mutta syvempää analyysia varten tarvitaan lisäarsenaalia.
Niitä tarjoaa kontrolliyhteiskunnan analyysi à la Gilles Deleuze. Mutta siihen tulevassa, jotta kokonaisuudet pysyvät hallittavissa. Analyysi jatkuu samaan lepakkoaikaan samalla lepakkokanavalla.
Michel Foucault: Discipline and Punish, Penguin Books (1975, englanniksi kääntänyt Alan Sheridan 1991)
Kontrolliyhteiskunta nousi vallan instituutionaalisen oikeutuksen tullessa kyseenalaisiksi ja uusliberaalin ideologian noustua hegemoniseksi. Suljetut tilat ovat jossain määrin tiensä päässä. Koulut, sairaalat, vankilat, armeijat ja tehtaat ovat kriisissä, ja niille on jo käytännössä aloitettu poliittinen saattohoito “välttämättömien uudistusten” muodossa. Kontrollit välttävät kiinnittymistä näihin kuoleviin instituutioihin ja kohdistuvat suoraan ihmisten toiminnan mahdollisuuksiin suoraan yleisen kautta. Vähämäki kirjoittaa tästä ansioituneessa esipuheessaan Deleuzen
