Month: May 2017

Posted on

Miksi kieltäydyin?

Tajusin muutama teksti sitten, etten ole kunnolla purkanut syitäni kieltäytyä asevelvollisuuden suorittamisesta. On sinällään nolostuttavaa, että pureutuu semantiikkaan ja liki merkityksettömiin poliittisen strategian purkuihin lähes anaalisesti, muttei selitä yhtään, miksi tekee mitä tekee.

Olen tässä tekstissä yksinkertaistanut asioita ad absurdum tekstin suoraviivaisuuden nimissä. Kyseessä on todella laaja kritiikin kenttä, jonka hienovaraisuuksiin pureutuminen veisi paljon aikaa ja sivuja. Tämän tekstin on tarkoitus olla ennemminkin “Totaalikieltäytymisen syyt 101” kuin “Grundrisse den Antimilitarismus”. 

Antimilitarismi

Olisin voinut nimetä tämän osan myös antinationalismiksi, sillä näen nämä kysymykset melko vahvasti toisiinsa kytkeytyneinä. Kuitenkin, mikäli määrittelemme militarismin uskoksi siitä, että valtion tulee ylläpitää vahvoja asevoimia ja olla valmis käyttämään niitä agressiivisesti kansallisten intressien puolustamiseen tai edespäinviemiseen, lienee helpompi käsitellä tämä antimilitarismin nimikkeen alla. Antimilitaristista kantaa ei tule sekoittaa pasifismiin. Väkivaltaan minulla on huomattavasti komplisoidumpi suhde kuin asevoimiin. Saatan kirjoittaa siitä myöhemmin, mikäli saan muistiinpanoni järjestykseen.

Wikimedia Commons (CC BY-SA 3.0)

Olen pohjimmiltani internationalisti, vaikka painotankin keskustelussa (ehkä liikaakin) eurooppalaista kulttuuriperintöä. En täten näe, että eri valtioiden asukkailla olisi pääasiallisesti mitään todellisia syitä hyökätä toistensa kimppuun. Sotaa käytetään lähinnä hämärtämään sisäpolitiikassa vallitsevia ristiriitoja ja täten se hyödyttää vain hallitsevaa luokkaa tai tiettyjä sen jäseniä sekä aseteollisuutta. On mielestäni hieman hankalaa seistä taloudellisten intressien ja valtapelien takia eturintamassa ottamassa luoteja vastaan.

Sotavoimat eivät myöskään ole piilotettuina silloin kun emme niitä käytä muiden kansojen tappamiseen. Pakollinen asevelvollisuus ja ennen kaikkea sen tarjoama johtamiskoulutus, jota edelleenkin tunnutaan arvostavan yllättävän vahvasti suomalaisessa yritysmaailmassa, tuovat Puolustusvoimat läsnäolevaksi liki kaikkialle yhteiskuntaan. Se tuottaa jossain määrin auktoriteettiuskoisia, perinteisen maskuliinisen, agressiivisen miesmallin viimeistään armeijassa omaksuvia ihmisiä yhteiskuntaan. Koska kaikki ikäluokkansa miespassin omaavat henkilöt käyvät armeijan läpi, vaikuttaa se väistämättäkin myös keskusteluilmapiiriin ja tapaan, jolla Puolustusvoimat nähdään yhteiskunnassa välttämättömänä voimana tai vähintäänkin välttämättömänä pahana.

Puolustusvoimille (kuten myös Poliisille) annetaan näin kohtuullisen suuri rooli yhteiskunnassamme. Armeija ei ole kovin terve, demokraattinen instituutio, jonka lonkeroita haluaisin nähdä yhteiskunnassamme ja julkisessa keskustelussa. Sen roolin laajentaminen tuo enemmän rahaa aseisiin (Poliisin ihanan oranssit joukkojenhallintavälineet ja mörköautot, Puolustusvoimien Hornetit) ja antaa kyseisille instituutioille enemmän valtaa ja painoarvoa.

Lisähuomautuksena mainittakoon, että vaikka kyseessä on aate, jonka tarkoituksena on vähentää asevoimien asemaa yhteiskunnassa ja estää valtioiden välisiä sotia, ei se tapahdu naiivisti lakkauttamalla omat asevoimat ja katsomalla, mitä sitten tapahtuu. Alasajon ja asevoimien merkityksen vähenemisen ja agressiivisuuden hellittämisen soisi olevan loivempi, vaiheittainen ja kansainvälinen, jotta sillä olisi mitään vaikutusta ja mahdollisuutta toimia.

Feminismi

Feminismi käsittää minulle huomattavasti laajemman emansipaation alueen kuin ajan myötä laimentunut puhe tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista. Se ei merkitse minulle käsitteenä vain kahden sukupuolen välistä tasa-arvoa lain edessä. Se merkitsee kaikkien yksilöiden yhdenvertaisuutta yhteiskunnan jäseninä riippumatta kunkin yksilön ominaisuuksista. Tällöin se ei jumitu ainoastaan lainsäädännölliseksi ongelmaksi ja kattaa paljon laajemman ryhmän ihmisiä; sukupuolet ja seksuaalisuudet (sis. LGBT+), rodut, kansallisuudet, luokat ja niin edespäin, kuitenkin homogenisoimatta ihmisiä neutraaliksi massaksi; tarkoituksena on kytkeä ihmisten yksilöllisten ominaisuuksien tarkastelu pois viiteryhmästä.

Korostaisin vielä tämän näkemyksen tärkeää eroa melko yleiseen “mahdollisuuksien tasa-arvon” feminismiin: oikeasti tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ei voi olla eliittiä, jonka arvotus ja kohtelu poikkeaa muista ihmisistä. Mainitulla mahdollisuuksien tasa-arvolla on aina kääntöpuolensa: jos jokainen voi pyrkiä osaksi eliittiä, on pakko olla myös niitä, jotka eivät sinne yllä, ja heidän on tyytyminen huonompaan osaan elämässä. Ja koska yksilöllä on näennäinen vapaus pyrkiä pois huonosta asemastaan, tähän vapauteen vedotaan aina kun joku valittaa huonoista palkoista (“mikset hae parempipalkkaiseen paikkaan?”) samalla implisiittisesti hyväksyen sen, että kyseisen työn tekijä ei ansaitse enempää. Tällä kierretään yksilön vapauksiin vedoten rakenteellinen epätasa-arvo. Lisäksi normaalissa puheenparressa kielletään mahdolliset erot lähtökohdissa vaikkapa sukupuolen tai perheen tulotason muodossa, jotka kaikki aiheuttavat vääristymää yksilön mahdollisuuksiin nykyisen yhteiskunnan piirissä.

Etuoikeudet tiivistettynä kätevästi

Koetetaan nyt viedä tämä ajatus totaalikieltäytymisen käsittelyyn keskustelemalla tappamisesta. Ainoa hyväksyttävä syy loukata yksilön oikeuksia on, jos kyseinen yksilö pyrkii toiminnallaan rajoittamaan tai rikkomaan muiden yksilöiden oikeuksia. Tämä on problemaattista, sillä muiden yksilöiden turvaamiseksi meidän on joko luotava säätelyelin tai kostettava teot kollektiivisesti. Lisäksi oikeuden käsite pitää muotoilla uudelleen jos haluaa välttää hierarkkiset asetelmat, tai vain olettaa vahvan valtion (tai vastaavan) olemassaolo väkivaltakoneistoineen. On myös ongelmallista viedä tarkastelu jatkuvasti yksilöiden tasolle, sillä se hämärtää suuremmat, sosiaalisia rakenteita koskevat kysymykset ja niiden moraalisuuden kyseenalaistamisen. Kaikesta huolimatta tämä on paras muotoilu tasavertaisuuden periaatteesta, mihin tässä yhteydessä kykenen.

Tästä näkökulmasta on helppo nähdä, miksen suostu nielemään nykyistä asevelvollisuuskäytäntöä, joka syrjii ihmisiä niin sukupuolen, uskonnon kuin syntyperänkin perusteella.

Toisaalta, mikäli laajennetaan sympatiamme koskemaan muitakin ihmisiä kuin saman lipun alla marssivat joukot, alkaa ajatus sodankäynnistä vaikuttaa vähintäänkin epäilyttävältä. Tietenkin se muotoilu tasavertaisuudesta, jonka esitin, oikeuttaa puolustussodankäynnin, mutta tekee sen varsinaisesta käymisestä vähintäänkin vastenmielistä puuhaa, eikä millään tavalla glorifioitua isäm maan puolesta uhrautumista.

Lisäksi armeijassa painottuu todella klassinen maskuliinisen miehen malli. Tämän mallin ongelmallisuuden toteamiseksi riittää vain katsoa ympärille. Mitä hyvää tässä kulttuurissa on tehty sillä, että miehet ovat kasvaneet pyrkimään olemaan (tai ainakin uskottelemaan muille, että ovat) raavaita ja vahvoja, uskaliaita ja agressiivisia? Mitä hyvää saavutetaan sillä, että he vaikenevat ongelmistaan? Mitä hyvää on saavutettu sillä, että ihmisiä on pakotettu muottiin, johon he eivät sovi?

Järjestelmän epätasa-arvon osoittamiseen ja sitä vastaan taistelemiseen totaalikieltäytyminen on hyvä keino. Pienetkin tarkoituksenmukaiset poliittiset teot voivat yhdessä toimivat epävakauttavana tekijänä ja tuoda järjestelmäkritiikin ja järjestelmän heikkoudet näkyviin. Ajan myötä on mahdollista saada aikaan pieniä muutoksia, joiden kumulatiivinen vaikutus on merkittävä: Jehovan todistajat saivat erivapauden asevelvollisuudesta kieltäydyttyään siitä systemaattisesti. Meillä on mahdollisuus laajentaa tämä vapaus koskemaan kaikkia.

Tänään on mennyt puolet rangaistuksestani.

TJ 86

Posted on

Keskuspuisto

 

Kesän ensimmäiset helteet ovat olleet todella turhauttavaa aikaa olla vangittuna. Sisälläolosta aiheutuva huono omatunto ja erittäin rajoitettu mahdollisuus osallistua mihinkään tapahtumaan tuntuvat yllättävän rankoilta, kun ne ovat kuitenkin aivan nurkan takana. Kaiken päälle olen yksin kotona koiran kanssa tekemässä joitain projekteja valmiiksi, joten jopa siirtymien kauneuden aiheuttama ahdistus on normaalia vahvempaa.

Pitkäperjantaina olin etuoikeutettu olla heräämättä kuudelta. Näin aamuyöllä unta, jossa flaneerasin pitkin jonkin etäisesti Etu-Töölöä muistuttavan kaupunginosan katuja. Pysähdyin välillä kahvilla torilla vain istumaan ja tarkkailemaan ympäristöäni ja siellä puuhastelevia ihmisiä, kunnes jatkoin päämäärätöntä kuljeskeluani tuntemattoman kaupunginosan syövereissä. Huomasin antikvariaatin syrjäisemmän kadunkulmassa. Löysin valikoimista muutaman kirjan, joita olen etsinyt pidempään. En enää muista muita kirjoja kuin Walter Benjaminin Keskuspuiston. Kun palasin eteiseen hakemaan lompakkoni repustani, myyjä sammutti jo valoja. Antikvariaatti oli menossa kiinni. Kysyin häneltä kuitenkin, olisiko hänellä hyllyssä Gustav Meyrinkin Golemia. Hän kävi etsimässä kauhu- ja fantasiahyllystä, muttei löytänyt kyseistä teosta. Muut ostokseni maksoivat 25 euroa. Poistuin myyjää kiitettyäni takaisin kadulle ja muistin aikataulun.

Kaipaan hidasta, liki päämäärätöntä kuljeskelua pitkin kaupunkia. Nyt kaupunkitila näyttäytyy minulle vain jonain, joka on pisteiden A ja B välissä. Uneni välitti minulle toiveeni kahdesti muutettuna: ensin se näytti minulle mitä toivon ja sitten toivon toteutumisen esteen Benjaminin Keskuspuiston muodossa.

En ole lukenut Keskuspuistoa vielä.  Benjamin kuuluu siihen joukkoon kirjoittajia, jotka haluan lukea suomeksi, joten odotan törmääväni harhaillessani (eli vapauduttani) Tutkijaliiton käännökseen jossain antikvariaatissa. Yhdistän Keskuspuiston sitä lukematta situationistiseen liikkeeseen ja psykomaantieteeseen, joista olen lukenut hieman enemmän. Haluan kuitenkin pitää tämän lyhyenä, joten ohjaan sinut vain lukemaan toisen viitteen. Siellä kaikki on selitetty hyvin ja lyhyesti, ja yhteys liikkumisen tai derivoinnin rajoittamiseen valvontarangaistuksessa on melko ilmeistä.

Mikä on henkinen tilani nyt? Horisontti on painunut ylös ja maa vallannut koko

Fedor Telkov, kuva sarjasta Smog

näköpiirin. Näkökenttä on todella suppea. Ensimmäiset 50 päivää menivät odottamattoman nopeasti, mutta nyt päivät ovat valuneet todella hitaasti. Mieliala on muuttunut ajoittain ahdistuneesta, mutta kohtalaisen optimistisesta lähinnä ankeaksi ja harmaaksi. Ei pakokauhua, ei jatkuvaa ahdistusta, lähinnä tyhjä olo. Onneksi on jatkuvaa stressiä, jolla voi peittää ahdistuksen.

En ole varma, mitä Golem symboloi unessani. Ehkä otsassani lukee met – “hän on kuollut”. Tai sitten haluan Prahaan. Todennäköisesti jälkimmäistä. Toivottavasti jälkimmäistä. Se olisi vähemmän kliseistä.

TJ 97

  1. Maanmittauslaitos: Kuljeskelusta ja psykomaantieteestä
  2. Walter Benjaminin Keskuspuiston englanninkielinen käännös
Posted on

Oikeudet ovat orjille ja alamaisille

Herman Melvillen Bartleby on jossain määrin nostanut päätään viime aikoina passiivisen vastarinnan memeettisenä kiteymänä, lähinnä Ljubljanan kolossin Slavoj Žižekin ansiosta. Melvillen novellissa Bartleby palkataan Wall Streetillä sijaitsevan asianajotoimiston virkailijaksi. Aluksi hän on työteliäs, mutta vähitellen alkaa kieltäytyä useammasta ja useammasta toimesta sanoen “I would prefer not to”. Lopulta hän bunkkaa asianajotoimiston nurkissa, joutuu tyrmään ja kuolee kieltäydyttyään syömästä. Tarina toimii temaattisella tasolla paitsi tutkiessaan eristäytymisen ja yksinäisyyden teemaa julkisessa elämässä ja työpaikoilla, myös tahattomasti Bartlebyn toimien osoittaessa koko järjestelmän sisällä olevat eristämisen mekanismit ja systemaattisen tyhjyyden: tosiasiallisesti tarpeettomien asioiden toistamisen.

Viime viikkoina kansalaistottelemattomuus on noussut puheenaiheeksi suomalaisessa mediassa lähinnä uuden oikeusministerimme ansiosta.

Oikeusministerin aivopieruihin ei tarvinne puuttua; Syksyn kolumni sekä Panu Raatikaisen aiempi, Sini Saarelan pidätyksen aikainen essee tekevät sen mielestäni täysin riittävästi hegemonisen järjestyksen piirissä. Heidän tekstinsä kuitenkin herättivät minussa kysymyksen: onko kansalaisoikeuksien ajaminen turhaa? Ja jos vastaus on “ei”, voiko muutoksia saavuttaa nykyisessä, hyvin toimeentulevan keskiluokan hegemonian alla toimivassa yhteiskunnassa pienen mittakaavan kansalaistottelemattomuudella?

Avaan oikeusnäkökulmaani Hegelin kautta. Hegelin käsitys kansalaisyhteiskunnasta oli muotoutunut pitkälti Adam Smithin markkinakäsitysten mukaisesti. Kansalaisyhteiskunnassa yksilöt tyydyttävät itsekkäästi tarpeitaan vapailla markkinoilla, joilla on käynnissä hobbeslainen kaikkien sota kaikkia vastaan, josta kuitenkin maagisesti “järjen viekkauden” avulla (vrt. “markkinoiden näkymätön käsi“) syntyy hyvää [1,2]. Hegelin mukaan omaisuus on yksilön vapauden realisoitumisen piiri [3]: materiaalinen perusta realisoi yksilön vapauden (sikäli kun omistaa omaisuutta). Tässä kontekstissa yksilöt ovat vapaita sikäli kun osallistuvat vapaina subjekteina markkinoiden toimintaan ja päätyvät omistamaan asioita, mutta samalla markkinoista nousee spontaanisti varallisuuseroja, joiden suitsimiseen tarvitaan valtio.

Ihmiselle muodostuu valtiossa toinen rooli. Kansalaisyhteiskunnan piirissä ihminen on yksityinen markkinoiden toimija, porvari, kun taas valtion piirissä hän ottaa osaa yhteiseen poliittiseen toimintaan ja on kansalainen. Kansalaisyhteiskunnassa ihminen on emansipoitunut luonnon rajoitteista ja sivistynyt: järki kykenee peittoamaan intohimot. Toisaalta valtiossa, joka edustaa yhteistä ja julkista, kansalaisyhteiskunta “säilyy kumottuna ja paranneltuna” (aufgehoben), jolloin kansalaisten vapaus toteutuu. Toisin sanoen vapaus toteutuu ainoastaan sopimusten, moraalisten sitoumusten, perhe-elämän, talouden, lakijärjestelmän… toisin sanoen valtion piirissä. Yhteinen elämä on täten Hegelin mukaan täydempää kuin yksityinen elämä.

Kansalaisen oikeudet voidaan esittää kolmessa eri piirissä, joista jälkimmäinen pitää aina sisällään edelliset: abstrakti oikeus (Recht), moraali (Moralität) ja eettinen elämä (Sittlichkeit). Abstrakti oikeus pitää sisällään puuttumattomuuden periaatteen toisten kunnioittamisen hengessä, moraalisessa piirissä ihmiset heijastavat oman subjektiviteettinsä muihin arvostaakseen heitä ja eettisen elämän piirissä yksilölliset tunteet ja universaali oikeus sulautuvat yhdeksi.

Edellisessä kolmessa kappaleessa on usea asia, josta olla eri mieltä: yksityinen ja poliittinen elämä eivät ole täysin eristyksissä, kansalaisyhteiskunnassa on väistämättäkin tietty poliittinen ja yhteistyöhön kannustava (eikä välttämättä niinkään markkinataloudellinen) aspekti hobbeslaisen luonnontilan sijaan ja niin edespäin. Jätetään tämä kaikki kuitenkin Marxille ja keskitytään oikeuksiin, joita hän käytti yhtä suvereenisti kuin Hegelkin. Hegel määrittää implisiittisesti oikeudet suhteessa valtioon; mikäli kansalaisyhteiskunnassa elämä on ”yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt” [4], ei edes Recht — oikeuden tasoista kurjin— pääse toteutumaan sen piirissä. Vaaditaan valtio takaamaan kansalaisten oikeudet myös markkinasubjekteina.

Oikeudet saadaan siis auktoriteetilta. Tällöin kyseinen oikeus asettaa oikeuden haltijan lähtökohtaisesti alisteiseen asemaan. Oikeudet voidaan aina ottaa pois, sillä niitä hallinnoi jokin auktoriteetti— aito tai kuviteltu, ei väliä, kunhan kuvittelee muiden uskovan siihen, oli se YK, kyläpoliisi Reinikainen tai orjan omistaja. Tämä Toinen toimii oikeuden takaajana konfliktitilanteessa, vaikkei sen tarvitsisikaan ikinä lunastaa takaustaan.

Nämä oikeudet määrävät yksilön suhteessa yhteisöön ja instituutioihin. Ne kertovat miten yksilöä voi hänen oikeudentuntoaan loukkaamatta kohdella ja millaiseen kohteluun hän täten myös alistuu. Auktoriteetti lopulta määrittelee, kenelle nämä oikeudet ovat (“lainkuuliaisen valkoisen kansalaisen oikeudet”, “koululaisen oikeudet”, “orjan oikeudet”), ja nämä kohderyhmät saavat siten erilaista kohtelua instituutioiden piirissä tai sosiaalisessa kanssakäymisessä (lakia rikkoessaan valkoinen kansalainen menettää osan oikeuksistaan, koululaisen pitää totella opettajaansa, orjan omistajaansa).

Oikeudet määrittävät suhteen ryhmään, eivät vapauta.

Oikeudet eivät takaa vapautta. Ihmisiä voidaan orjuuttaa, vaikka — ja osittain koska — heillä on oikeuksia. Heitä voidaan manipuloida systemaattisella tavalla muuttamalla olosuhteita tai yhteiskunnan julkilausuttuja tavoitteita. He taipuvat sosiaalisen painostuksen alla poikettuaan normista. Oikeudet muodostavat savuverhon, joka takaa järjestelmän toimimiselle oikeutukset kunhan yksilöitä kohdellaan oikeuksien mukaisesti. Oikeudet eivät ole emansipatorisia. Oikeudet ovat alamaisille ja orjille.

Tässä näen myös kansalaistottelemattomuuden suurimman sudenkuopan. Mikäli vedotaan liian laveasti ihmisoikeuksiin tai kansalaisoikeuksiin, ollaan reformismin tiellä. Tällöin pyrkimyksenä ei ole universaali emansipaatio, vaan yhteiskunnan oikeuspohjan laajentaminen koskemaan jotain tiettyä ongelmakohtaa. Tällöin ei kyseenalaisteta yhteiskunnan perustavia rakenteellisia ongelmia tai oikeuksien eksklusiivisuutta, vaan vain halutaan päästä mukaan kerhoon.

Ihmisoikeuksien tavoitteleminen ei tietenkään ole sinällään tuomittavaa. Inhimillinen elämä on tavoittelemisen arvoinen asia, mutta ihmisarvoja voidaan kuitenkin käyttää myös lyömäaseena ja tunteellisena kiristyksenä emansipatorisia liikkeitä vastaan: “Miksi puuhastelet täällä, missä sinulla on ruokaa ja suojaa, toisin kuin Afrikan nälkäänäkevillä lapsilla?! Mikset tekisi töitä heidän hyväkseen” – – ja unohtaisi täällä tapahtuvan vedätyksen, joka on suurin osasyyllinen kyseiseen ongelmaan?

Ja kuten aiemmin viittaamassani kolumnissa lainattiinkin Howard Zinniä: ”Kansalaistottelemattomuus ei ole demokratian ulkopuolella. Demokratia vaatii kansalais­tottelemattomuutta.” Tässä on kuitenkin ongelma: hieman parempi ei ole aina parempi. Jos kansalaistottelemattomuudella pyritään vain tuunaamaan ei-toimivaa systeemiä hieman helpommin asutettavaksi eikä kumoamaan niitä rakenteita, jotka luovat tarpeen oikeuksille, voidaan mennä ruhtinaallisesti harhaan. Kuten Marx sanoi [6],

Saksassa ei yhtään orjuuden lajia voida hävittää ellei hävitetä kaikkia orjuuden lajeja. Perusteellinen Saksa ei voi tehdä vallankumousta ellei aloita sitä perustan kumoamisesta.

Liki kaikki instanssit jotka ovat nykyisessä tilanteessa käyttäneet kansalaistottelmattomuutta ovat halunneet reformoida nykyistä järjestelmää, eivät tehdä vallankumousta, vaikka olisivatkin markkinoineet tavoitteitaan sellaisena. Ihmiset puhuvat vallankumouksesta aivan liian heppoisesti: vallankumous on katkos historiassa, ei aufhebungausta. Vallankumous ei koske ravintolalakia tai hiustenhoitotuotteita, vaan vallankumouksessa kumotaan olemassaoleva maailmanjärjestys. Sanan nykyiset käytöt eivät tee vallankumoukselle oikeutta. Vallankumouksen jälkeen elämä ei jatku entisellään, mutta tuuheammalla kuontalolla.

Ei tietenkään aina ole ollut totta, että kansalaistottelemattomuus on reformismia. Historiasta löytyy joitain esimerkkejä kansalaistottelemattomuudesta, jonka seurauksena on ollut uusi yhteiskuntajärjestys. Relevantimpi kysymys on kuitenkin, onko aidon vallankumouksellinen kansalaistottelemattomuus mahdollista nyt ja tässä yhteiskunnassa? Onko mahdollista mobilisoida vaikkapa keskiluokka yhteiskuntajärjestystä vastaan? Ei uskoakseni vielä.

Miksi sitten kieltäytyä intistä ja sivarista, jos tarkoituksena on vaikuttaa johonkin, mihin ei voi vaikuttaa? Voiko toistella “olisin mielelläni tekemättä noin”, ja toivoa sillä olevan mitään vaikutusta?

En rehellisesti sanoen tiedä, tuleeko tämän tuomion lusimisella tekemään positiivista jälkeä maailmaan vai syventääkö vain systeemin pohjimmaista epätasa-arvoisuutta luomalla toissijaisia vastakkainasetteluja syventymättä varsinaisiin taustalla oleviin ongelmiin, jotka ovat haudattuna syvälle rakenteisiin. Onko tässä nyt kyse paskan kiillottamisesta: yhteiskunnassa on jotain mätää, mutta pelaako toimintani lopulta vain liberaalia oikeuspohjan laajentamistarkoitusta varten? Tekisikö joidenkin asioiden korjaaminen niiden periaatteellisesta vastustamisesta vaikeampaa piilottamalla ne näkyvistä? Veisikö palkka-armeija militarisoitumisen vastustamista taaksepäin työntämällä sen pois keskustelusta ja ylemmän keskiluokan ja yläluokan silmistä?

Toivon kaikesta huolimatta että tällä ja muilla pienemmillä liikkeillä on mahdollista aukaista tila, josta voidaan arvioida hegemonista järjestystä kriittisesti. Zizekin sanoin [8]:

– – this brings us back to Melville’s Bartleby. His “I would prefer not to” is to be taken literally: it says “I would prefer not to,” not “I don’t prefer (or care) to”—so we are back at Kant’s distinction between negative and in finite judgment. In his refusal of the Master’s order, Bartleby does not negate the predicate; rather, he affirms a non-predicate: he does not say that he doesn’t want to do it; he says that he prefers (wants) not to do it. This is how we pass from the politics of “resistance” or “protestation,” which parasitizes upon what it negates, to a politics which opens up a new space outside the hegemonic position and its negation.

 

  1. G. W. F. Hegel: Philosophy of Right (2001, alk.Grundlinien der Philosophie des Rechts, 1821) Kääntänyt S.W. Dyde. Batoche Books, Kitchener
  2. Smithin puolustaminen jääköön toiseen kertaan: en ole aivan varma, missä kontekstissa hän mainitsi “näkymättömän käden”, sillä en ole lukenut Kansojen Varallisuutta. Joissain lähteissä Smithin ajatuksista maalataan paljon vasemmistolaisempi kuva kuin toisissa, jolloin myös näkymätön käsi pelataan ironisena metaforana.
  3. En ole aivan varma, millaista omistamisen tyyppiä Hegel tarkoitti – julkista, yksityistä vai henkilökohtaista. Ymmärtäisin osittain vaikkapa julkisen omaisuuden sekä henkilökohtaisen omaisuuden emansipatorisen potentiaalin niiden kyetessä irrottamaan yksilön luonnonolosuhteista. Jos tarkastellaan yksityisomaisuutta yleisellä tasolla, syntyy kuitenkin ongelmia: yhden näennäinen emansipaatio on muiden orjuutus tai riippuvuussuhteen luominen näiden kahden välille.
  4. Thomas Hobbes: Leviathan. (1999, alk. 1651) Suomentanut Tuomo Aho. Vastapaino. Tampere. Englanninkielinen.
  5. Adolph Reed tekee hieman samanlaisen argumentin koskien identiteettipolitiikkaa (ks. Identity politics is neoliberal), mutten olisi valmis vetämään yhtä tiukkaa yhteyttä: sanoisin, että oikeuksista huolestunutta politiikkaa voidaan toteuttaa uusliberaalissa kontekstissa, mutta ainoastaan ilman universalismia. Universaalit oikeudet ovat lähtökohtaisesti ristiriidassa globaalin kapitalismin kanssa, mutta se ei usein tunnu niiden ajajia huolestuttavan.
  6. Karl Marx: Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä (2009, alk. Zur Kritik der Hegelschen Rechtsphilosophie, 1844). Suomentanut Vesa Oittinen. Minerva Kustannus, Helsinki–Jyväskylä 2009
  7. En muuten ole tiivistänyt täällä kertaakaan syitäni kieltäytyä: feministinen näkökanta armeijan luomaan miesmalliin, yhteiskunnan militarisoituminen, sotakoneisto ja suomalaisten aseiden myyminen konfliktialueille sekä ihmisten tappaminen nationalismin nimissä.
  8. Slavoj Žižek: Parallax View (2006), Cambridge, Massachusetts: The MIT Press
  9. Jotta nyt nuolisin kunnolla Voimaa, Timo Harjuniemen kolumni Unohda post-truth! (jota ei ole vielä tätä kirjoittaessa julkaistu netissä) käsittelee myös lyhyessä formaatissa journalismin asemaa nykyisessä yhteiskunnassa sekä ikuisen reformin harhaa.
  10. Emansipaatiosta: “Emansipaatio tarkoittaa vapautumista vierasmääräisyydestä, tulemista riippumattomaksi jostakin.”