Tajusin muutama teksti sitten, etten ole kunnolla purkanut syitäni kieltäytyä asevelvollisuuden suorittamisesta. On sinällään nolostuttavaa, että pureutuu semantiikkaan ja liki merkityksettömiin poliittisen strategian purkuihin lähes anaalisesti, muttei selitä yhtään, miksi tekee mitä tekee.
Olen tässä tekstissä yksinkertaistanut asioita ad absurdum tekstin suoraviivaisuuden nimissä. Kyseessä on todella laaja kritiikin kenttä, jonka hienovaraisuuksiin pureutuminen veisi paljon aikaa ja sivuja. Tämän tekstin on tarkoitus olla ennemminkin “Totaalikieltäytymisen syyt 101” kuin “Grundrisse den Antimilitarismus”.
Antimilitarismi
Olisin voinut nimetä tämän osan myös antinationalismiksi, sillä näen nämä kysymykset melko vahvasti toisiinsa kytkeytyneinä. Kuitenkin, mikäli määrittelemme militarismin uskoksi siitä, että valtion tulee ylläpitää vahvoja asevoimia ja olla valmis käyttämään niitä agressiivisesti kansallisten intressien puolustamiseen tai edespäinviemiseen, lienee helpompi käsitellä tämä antimilitarismin nimikkeen alla. Antimilitaristista kantaa ei tule sekoittaa pasifismiin. Väkivaltaan minulla on huomattavasti komplisoidumpi suhde kuin asevoimiin. Saatan kirjoittaa siitä myöhemmin, mikäli saan muistiinpanoni järjestykseen.
Olen pohjimmiltani internationalisti, vaikka painotankin keskustelussa (ehkä liikaakin) eurooppalaista kulttuuriperintöä. En täten näe, että eri valtioiden asukkailla olisi pääasiallisesti mitään todellisia syitä hyökätä toistensa kimppuun. Sotaa käytetään lähinnä hämärtämään sisäpolitiikassa vallitsevia ristiriitoja ja täten se hyödyttää vain hallitsevaa luokkaa tai tiettyjä sen jäseniä sekä aseteollisuutta. On mielestäni hieman hankalaa seistä taloudellisten intressien ja valtapelien takia eturintamassa ottamassa luoteja vastaan.
Sotavoimat eivät myöskään ole piilotettuina silloin kun emme niitä käytä muiden kansojen tappamiseen. Pakollinen asevelvollisuus ja ennen kaikkea sen tarjoama johtamiskoulutus, jota edelleenkin tunnutaan arvostavan yllättävän vahvasti suomalaisessa yritysmaailmassa, tuovat Puolustusvoimat läsnäolevaksi liki kaikkialle yhteiskuntaan. Se tuottaa jossain määrin auktoriteettiuskoisia, perinteisen maskuliinisen, agressiivisen miesmallin viimeistään armeijassa omaksuvia ihmisiä yhteiskuntaan. Koska kaikki ikäluokkansa miespassin omaavat henkilöt käyvät armeijan läpi, vaikuttaa se väistämättäkin myös keskusteluilmapiiriin ja tapaan, jolla Puolustusvoimat nähdään yhteiskunnassa välttämättömänä voimana tai vähintäänkin välttämättömänä pahana.
Puolustusvoimille (kuten myös Poliisille) annetaan näin kohtuullisen suuri rooli yhteiskunnassamme. Armeija ei ole kovin terve, demokraattinen instituutio, jonka lonkeroita haluaisin nähdä yhteiskunnassamme ja julkisessa keskustelussa. Sen roolin laajentaminen tuo enemmän rahaa aseisiin (Poliisin ihanan oranssit joukkojenhallintavälineet ja mörköautot, Puolustusvoimien Hornetit) ja antaa kyseisille instituutioille enemmän valtaa ja painoarvoa.
Lisähuomautuksena mainittakoon, että vaikka kyseessä on aate, jonka tarkoituksena on vähentää asevoimien asemaa yhteiskunnassa ja estää valtioiden välisiä sotia, ei se tapahdu naiivisti lakkauttamalla omat asevoimat ja katsomalla, mitä sitten tapahtuu. Alasajon ja asevoimien merkityksen vähenemisen ja agressiivisuuden hellittämisen soisi olevan loivempi, vaiheittainen ja kansainvälinen, jotta sillä olisi mitään vaikutusta ja mahdollisuutta toimia.
Feminismi
Feminismi käsittää minulle huomattavasti laajemman emansipaation alueen kuin ajan myötä laimentunut puhe tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista. Se ei merkitse minulle käsitteenä vain kahden sukupuolen välistä tasa-arvoa lain edessä. Se merkitsee kaikkien yksilöiden yhdenvertaisuutta yhteiskunnan jäseninä riippumatta kunkin yksilön ominaisuuksista. Tällöin se ei jumitu ainoastaan lainsäädännölliseksi ongelmaksi ja kattaa paljon laajemman ryhmän ihmisiä; sukupuolet ja seksuaalisuudet (sis. LGBT+), rodut, kansallisuudet, luokat ja niin edespäin, kuitenkin homogenisoimatta ihmisiä neutraaliksi massaksi; tarkoituksena on kytkeä ihmisten yksilöllisten ominaisuuksien tarkastelu pois viiteryhmästä.
Korostaisin vielä tämän näkemyksen tärkeää eroa melko yleiseen “mahdollisuuksien tasa-arvon” feminismiin: oikeasti tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ei voi olla eliittiä, jonka arvotus ja kohtelu poikkeaa muista ihmisistä. Mainitulla mahdollisuuksien tasa-arvolla on aina kääntöpuolensa: jos jokainen voi pyrkiä osaksi eliittiä, on pakko olla myös niitä, jotka eivät sinne yllä, ja heidän on tyytyminen huonompaan osaan elämässä. Ja koska yksilöllä on näennäinen vapaus pyrkiä pois huonosta asemastaan, tähän vapauteen vedotaan aina kun joku valittaa huonoista palkoista (“mikset hae parempipalkkaiseen paikkaan?”) samalla implisiittisesti hyväksyen sen, että kyseisen työn tekijä ei ansaitse enempää. Tällä kierretään yksilön vapauksiin vedoten rakenteellinen epätasa-arvo. Lisäksi normaalissa puheenparressa kielletään mahdolliset erot lähtökohdissa vaikkapa sukupuolen tai perheen tulotason muodossa, jotka kaikki aiheuttavat vääristymää yksilön mahdollisuuksiin nykyisen yhteiskunnan piirissä.
Koetetaan nyt viedä tämä ajatus totaalikieltäytymisen käsittelyyn keskustelemalla tappamisesta. Ainoa hyväksyttävä syy loukata yksilön oikeuksia on, jos kyseinen yksilö pyrkii toiminnallaan rajoittamaan tai rikkomaan muiden yksilöiden oikeuksia. Tämä on problemaattista, sillä muiden yksilöiden turvaamiseksi meidän on joko luotava säätelyelin tai kostettava teot kollektiivisesti. Lisäksi oikeuden käsite pitää muotoilla uudelleen jos haluaa välttää hierarkkiset asetelmat, tai vain olettaa vahvan valtion (tai vastaavan) olemassaolo väkivaltakoneistoineen. On myös ongelmallista viedä tarkastelu jatkuvasti yksilöiden tasolle, sillä se hämärtää suuremmat, sosiaalisia rakenteita koskevat kysymykset ja niiden moraalisuuden kyseenalaistamisen. Kaikesta huolimatta tämä on paras muotoilu tasavertaisuuden periaatteesta, mihin tässä yhteydessä kykenen.
Tästä näkökulmasta on helppo nähdä, miksen suostu nielemään nykyistä asevelvollisuuskäytäntöä, joka syrjii ihmisiä niin sukupuolen, uskonnon kuin syntyperänkin perusteella.
Toisaalta, mikäli laajennetaan sympatiamme koskemaan muitakin ihmisiä kuin saman lipun alla marssivat joukot, alkaa ajatus sodankäynnistä vaikuttaa vähintäänkin epäilyttävältä. Tietenkin se muotoilu tasavertaisuudesta, jonka esitin, oikeuttaa puolustussodankäynnin, mutta tekee sen varsinaisesta käymisestä vähintäänkin vastenmielistä puuhaa, eikä millään tavalla glorifioitua isäm maan puolesta uhrautumista.
Lisäksi armeijassa painottuu todella klassinen maskuliinisen miehen malli. Tämän mallin ongelmallisuuden toteamiseksi riittää vain katsoa ympärille. Mitä hyvää tässä kulttuurissa on tehty sillä, että miehet ovat kasvaneet pyrkimään olemaan (tai ainakin uskottelemaan muille, että ovat) raavaita ja vahvoja, uskaliaita ja agressiivisia? Mitä hyvää saavutetaan sillä, että he vaikenevat ongelmistaan? Mitä hyvää on saavutettu sillä, että ihmisiä on pakotettu muottiin, johon he eivät sovi?
Järjestelmän epätasa-arvon osoittamiseen ja sitä vastaan taistelemiseen totaalikieltäytyminen on hyvä keino. Pienetkin tarkoituksenmukaiset poliittiset teot voivat yhdessä toimivat epävakauttavana tekijänä ja tuoda järjestelmäkritiikin ja järjestelmän heikkoudet näkyviin. Ajan myötä on mahdollista saada aikaan pieniä muutoksia, joiden kumulatiivinen vaikutus on merkittävä: Jehovan todistajat saivat erivapauden asevelvollisuudesta kieltäydyttyään siitä systemaattisesti. Meillä on mahdollisuus laajentaa tämä vapaus koskemaan kaikkia.
Tänään on mennyt puolet rangaistuksestani.
TJ 86