Herman Melvillen Bartleby on jossain määrin nostanut päätään viime aikoina passiivisen vastarinnan memeettisenä kiteymänä, lähinnä Ljubljanan kolossin Slavoj Žižekin ansiosta. Melvillen novellissa Bartleby palkataan Wall Streetillä sijaitsevan asianajotoimiston virkailijaksi. Aluksi hän on työteliäs, mutta vähitellen alkaa kieltäytyä useammasta ja useammasta toimesta sanoen “I would prefer not to”. Lopulta hän bunkkaa asianajotoimiston nurkissa, joutuu tyrmään ja kuolee kieltäydyttyään syömästä. Tarina toimii temaattisella tasolla paitsi tutkiessaan eristäytymisen ja yksinäisyyden teemaa julkisessa elämässä ja työpaikoilla, myös tahattomasti Bartlebyn toimien osoittaessa koko järjestelmän sisällä olevat eristämisen mekanismit ja systemaattisen tyhjyyden: tosiasiallisesti tarpeettomien asioiden toistamisen.
Viime viikkoina kansalaistottelemattomuus on noussut puheenaiheeksi suomalaisessa mediassa lähinnä uuden oikeusministerimme ansiosta.
Oikeusministerin aivopieruihin ei tarvinne puuttua; Syksyn kolumni sekä Panu Raatikaisen aiempi, Sini Saarelan pidätyksen aikainen essee tekevät sen mielestäni täysin riittävästi hegemonisen järjestyksen piirissä. Heidän tekstinsä kuitenkin herättivät minussa kysymyksen: onko kansalaisoikeuksien ajaminen turhaa? Ja jos vastaus on “ei”, voiko muutoksia saavuttaa nykyisessä, hyvin toimeentulevan keskiluokan hegemonian alla toimivassa yhteiskunnassa pienen mittakaavan kansalaistottelemattomuudella?
Avaan oikeusnäkökulmaani Hegelin kautta. Hegelin käsitys kansalaisyhteiskunnasta oli muotoutunut pitkälti Adam Smithin markkinakäsitysten mukaisesti. Kansalaisyhteiskunnassa yksilöt tyydyttävät itsekkäästi tarpeitaan vapailla markkinoilla, joilla on käynnissä hobbeslainen kaikkien sota kaikkia vastaan, josta kuitenkin maagisesti “järjen viekkauden” avulla (vrt. “markkinoiden näkymätön käsi“) syntyy hyvää [1,2]. Hegelin mukaan omaisuus on yksilön vapauden realisoitumisen piiri [3]: materiaalinen perusta realisoi yksilön vapauden (sikäli kun omistaa omaisuutta). Tässä kontekstissa yksilöt ovat vapaita sikäli kun osallistuvat vapaina subjekteina markkinoiden toimintaan ja päätyvät omistamaan asioita, mutta samalla markkinoista nousee spontaanisti varallisuuseroja, joiden suitsimiseen tarvitaan valtio.
Ihmiselle muodostuu valtiossa toinen rooli. Kansalaisyhteiskunnan piirissä ihminen on yksityinen markkinoiden toimija, porvari, kun taas valtion piirissä hän ottaa osaa yhteiseen poliittiseen toimintaan ja on kansalainen. Kansalaisyhteiskunnassa ihminen on emansipoitunut luonnon rajoitteista ja sivistynyt: järki kykenee peittoamaan intohimot. Toisaalta valtiossa, joka edustaa yhteistä ja julkista, kansalaisyhteiskunta “säilyy kumottuna ja paranneltuna” (aufgehoben), jolloin kansalaisten vapaus toteutuu. Toisin sanoen vapaus toteutuu ainoastaan sopimusten, moraalisten sitoumusten, perhe-elämän, talouden, lakijärjestelmän… toisin sanoen valtion piirissä. Yhteinen elämä on täten Hegelin mukaan täydempää kuin yksityinen elämä.
Kansalaisen oikeudet voidaan esittää kolmessa eri piirissä, joista jälkimmäinen pitää aina sisällään edelliset: abstrakti oikeus (Recht), moraali (Moralität) ja eettinen elämä (Sittlichkeit). Abstrakti oikeus pitää sisällään puuttumattomuuden periaatteen toisten kunnioittamisen hengessä, moraalisessa piirissä ihmiset heijastavat oman subjektiviteettinsä muihin arvostaakseen heitä ja eettisen elämän piirissä yksilölliset tunteet ja universaali oikeus sulautuvat yhdeksi.
Edellisessä kolmessa kappaleessa on usea asia, josta olla eri mieltä: yksityinen ja poliittinen elämä eivät ole täysin eristyksissä, kansalaisyhteiskunnassa on väistämättäkin tietty poliittinen ja yhteistyöhön kannustava (eikä välttämättä niinkään markkinataloudellinen) aspekti hobbeslaisen luonnontilan sijaan ja niin edespäin. Jätetään tämä kaikki kuitenkin Marxille ja keskitytään oikeuksiin, joita hän käytti yhtä suvereenisti kuin Hegelkin. Hegel määrittää implisiittisesti oikeudet suhteessa valtioon; mikäli kansalaisyhteiskunnassa elämä on ”yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt” [4], ei edes Recht — oikeuden tasoista kurjin— pääse toteutumaan sen piirissä. Vaaditaan valtio takaamaan kansalaisten oikeudet myös markkinasubjekteina.
Oikeudet saadaan siis auktoriteetilta. Tällöin kyseinen oikeus asettaa oikeuden haltijan lähtökohtaisesti alisteiseen asemaan. Oikeudet voidaan aina ottaa pois, sillä niitä hallinnoi jokin auktoriteetti— aito tai kuviteltu, ei väliä, kunhan kuvittelee muiden uskovan siihen, oli se YK, kyläpoliisi Reinikainen tai orjan omistaja. Tämä Toinen toimii oikeuden takaajana konfliktitilanteessa, vaikkei sen tarvitsisikaan ikinä lunastaa takaustaan.
Nämä oikeudet määrävät yksilön suhteessa yhteisöön ja instituutioihin. Ne kertovat miten yksilöä voi hänen oikeudentuntoaan loukkaamatta kohdella ja millaiseen kohteluun hän täten myös alistuu. Auktoriteetti lopulta määrittelee, kenelle nämä oikeudet ovat (“lainkuuliaisen valkoisen kansalaisen oikeudet”, “koululaisen oikeudet”, “orjan oikeudet”), ja nämä kohderyhmät saavat siten erilaista kohtelua instituutioiden piirissä tai sosiaalisessa kanssakäymisessä (lakia rikkoessaan valkoinen kansalainen menettää osan oikeuksistaan, koululaisen pitää totella opettajaansa, orjan omistajaansa).
Oikeudet määrittävät suhteen ryhmään, eivät vapauta.
Oikeudet eivät takaa vapautta. Ihmisiä voidaan orjuuttaa, vaikka — ja osittain koska — heillä on oikeuksia. Heitä voidaan manipuloida systemaattisella tavalla muuttamalla olosuhteita tai yhteiskunnan julkilausuttuja tavoitteita. He taipuvat sosiaalisen painostuksen alla poikettuaan normista. Oikeudet muodostavat savuverhon, joka takaa järjestelmän toimimiselle oikeutukset kunhan yksilöitä kohdellaan oikeuksien mukaisesti. Oikeudet eivät ole emansipatorisia. Oikeudet ovat alamaisille ja orjille.
Tässä näen myös kansalaistottelemattomuuden suurimman sudenkuopan. Mikäli vedotaan liian laveasti ihmisoikeuksiin tai kansalaisoikeuksiin, ollaan reformismin
tiellä. Tällöin pyrkimyksenä ei ole universaali emansipaatio, vaan yhteiskunnan oikeuspohjan laajentaminen koskemaan jotain tiettyä ongelmakohtaa. Tällöin ei kyseenalaisteta yhteiskunnan perustavia rakenteellisia ongelmia tai oikeuksien eksklusiivisuutta, vaan vain halutaan päästä mukaan kerhoon.
Ihmisoikeuksien tavoitteleminen ei tietenkään ole sinällään tuomittavaa. Inhimillinen elämä on tavoittelemisen arvoinen asia, mutta ihmisarvoja voidaan kuitenkin käyttää myös lyömäaseena ja tunteellisena kiristyksenä emansipatorisia liikkeitä vastaan: “Miksi puuhastelet täällä, missä sinulla on ruokaa ja suojaa, toisin kuin Afrikan nälkäänäkevillä lapsilla?! Mikset tekisi töitä heidän hyväkseen” – – ja unohtaisi täällä tapahtuvan vedätyksen, joka on suurin osasyyllinen kyseiseen ongelmaan?
Ja kuten aiemmin viittaamassani kolumnissa lainattiinkin Howard Zinniä: ”Kansalaistottelemattomuus ei ole demokratian ulkopuolella. Demokratia vaatii kansalaistottelemattomuutta.” Tässä on kuitenkin ongelma: hieman parempi ei ole aina parempi. Jos kansalaistottelemattomuudella pyritään vain tuunaamaan ei-toimivaa systeemiä hieman helpommin asutettavaksi eikä kumoamaan niitä rakenteita, jotka luovat tarpeen oikeuksille, voidaan mennä ruhtinaallisesti harhaan. Kuten Marx sanoi [6],
Saksassa ei yhtään orjuuden lajia voida hävittää ellei hävitetä kaikkia orjuuden lajeja. Perusteellinen Saksa ei voi tehdä vallankumousta ellei aloita sitä perustan kumoamisesta.
Liki kaikki instanssit jotka ovat nykyisessä tilanteessa käyttäneet kansalaistottelmattomuutta ovat halunneet reformoida nykyistä järjestelmää, eivät tehdä vallankumousta, vaikka olisivatkin markkinoineet tavoitteitaan sellaisena. Ihmiset puhuvat vallankumouksesta aivan liian heppoisesti: vallankumous on katkos historiassa, ei aufhebungausta. Vallankumous ei koske ravintolalakia tai hiustenhoitotuotteita, vaan vallankumouksessa kumotaan olemassaoleva maailmanjärjestys. Sanan nykyiset käytöt eivät tee vallankumoukselle oikeutta. Vallankumouksen jälkeen elämä ei jatku entisellään, mutta tuuheammalla kuontalolla.
Ei tietenkään aina ole ollut totta, että kansalaistottelemattomuus on reformismia. Historiasta löytyy joitain esimerkkejä kansalaistottelemattomuudesta, jonka seurauksena on ollut uusi yhteiskuntajärjestys. Relevantimpi kysymys on kuitenkin, onko aidon vallankumouksellinen kansalaistottelemattomuus mahdollista nyt ja tässä yhteiskunnassa? Onko mahdollista mobilisoida vaikkapa keskiluokka yhteiskuntajärjestystä vastaan? Ei uskoakseni vielä.
Miksi sitten kieltäytyä intistä ja sivarista, jos tarkoituksena on vaikuttaa johonkin, mihin ei voi vaikuttaa? Voiko toistella “olisin mielelläni tekemättä noin”, ja toivoa sillä olevan mitään vaikutusta?
En rehellisesti sanoen tiedä, tuleeko tämän tuomion lusimisella tekemään positiivista jälkeä maailmaan vai syventääkö vain systeemin pohjimmaista epätasa-arvoisuutta luomalla toissijaisia vastakkainasetteluja syventymättä varsinaisiin taustalla oleviin ongelmiin, jotka ovat haudattuna syvälle rakenteisiin. Onko tässä nyt kyse paskan kiillottamisesta: yhteiskunnassa on jotain mätää, mutta pelaako toimintani lopulta vain liberaalia oikeuspohjan laajentamistarkoitusta varten? Tekisikö joidenkin asioiden korjaaminen niiden periaatteellisesta vastustamisesta vaikeampaa piilottamalla ne näkyvistä? Veisikö palkka-armeija militarisoitumisen vastustamista taaksepäin työntämällä sen pois keskustelusta ja ylemmän keskiluokan ja yläluokan silmistä?
Toivon kaikesta huolimatta että tällä ja muilla pienemmillä liikkeillä on mahdollista aukaista tila, josta voidaan arvioida hegemonista järjestystä kriittisesti. Zizekin sanoin [8]:
– – this brings us back to Melville’s Bartleby. His “I would prefer not to” is to be taken literally: it says “I would prefer not to,” not “I don’t prefer (or care) to”—so we are back at Kant’s distinction between negative and in finite judgment. In his refusal of the Master’s order, Bartleby does not negate the predicate; rather, he affirms a non-predicate: he does not say that he doesn’t want to do it; he says that he prefers (wants) not to do it. This is how we pass from the politics of “resistance” or “protestation,” which parasitizes upon what it negates, to a politics which opens up a new space outside the hegemonic position and its negation.
- G. W. F. Hegel: Philosophy of Right (2001, alk.Grundlinien der Philosophie des Rechts, 1821) Kääntänyt S.W. Dyde. Batoche Books, Kitchener
- Smithin puolustaminen jääköön toiseen kertaan: en ole aivan varma, missä kontekstissa hän mainitsi “näkymättömän käden”, sillä en ole lukenut Kansojen Varallisuutta. Joissain lähteissä Smithin ajatuksista maalataan paljon vasemmistolaisempi kuva kuin toisissa, jolloin myös näkymätön käsi pelataan ironisena metaforana.
- En ole aivan varma, millaista omistamisen tyyppiä Hegel tarkoitti – julkista, yksityistä vai henkilökohtaista. Ymmärtäisin osittain vaikkapa julkisen omaisuuden sekä henkilökohtaisen omaisuuden emansipatorisen potentiaalin niiden kyetessä irrottamaan yksilön luonnonolosuhteista. Jos tarkastellaan yksityisomaisuutta yleisellä tasolla, syntyy kuitenkin ongelmia: yhden näennäinen emansipaatio on muiden orjuutus tai riippuvuussuhteen luominen näiden kahden välille.
- Thomas Hobbes: Leviathan. (1999, alk. 1651) Suomentanut Tuomo Aho. Vastapaino. Tampere. Englanninkielinen.
- Adolph Reed tekee hieman samanlaisen argumentin koskien identiteettipolitiikkaa (ks. Identity politics is neoliberal), mutten olisi valmis vetämään yhtä tiukkaa yhteyttä: sanoisin, että oikeuksista huolestunutta politiikkaa voidaan toteuttaa uusliberaalissa kontekstissa, mutta ainoastaan ilman universalismia. Universaalit oikeudet ovat lähtökohtaisesti ristiriidassa globaalin kapitalismin kanssa, mutta se ei usein tunnu niiden ajajia huolestuttavan.
- Karl Marx: Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä (2009, alk. Zur Kritik der Hegelschen Rechtsphilosophie, 1844). Suomentanut Vesa Oittinen. Minerva Kustannus, Helsinki–Jyväskylä 2009
- En muuten ole tiivistänyt täällä kertaakaan syitäni kieltäytyä: feministinen näkökanta armeijan luomaan miesmalliin, yhteiskunnan militarisoituminen, sotakoneisto ja suomalaisten aseiden myyminen konfliktialueille sekä ihmisten tappaminen nationalismin nimissä.
- Slavoj Žižek: Parallax View (2006), Cambridge, Massachusetts: The MIT Press
- Jotta nyt nuolisin kunnolla Voimaa, Timo Harjuniemen kolumni Unohda post-truth! (jota ei ole vielä tätä kirjoittaessa julkaistu netissä) käsittelee myös lyhyessä formaatissa journalismin asemaa nykyisessä yhteiskunnassa sekä ikuisen reformin harhaa.
- Emansipaatiosta: “Emansipaatio tarkoittaa vapautumista vierasmääräisyydestä, tulemista riippumattomaksi jostakin.”