Valvonnassa

Aseistakieltäytyjien rankaisemisessa on tapahtunut aikojen saatossa ilmeisiä muutoksia. Totaaleja on pistetty kuritushuoneelle tai teloitettu, paiskattu normaaliin vankilaan, avovankilaan ja lopulta annettu armollisesti mahdollisuus valita suomalaisen vankeinhoidon kirkkain tähti: valvontarangaistus. Kehitys lievempiin rangaistuksiin ei välttämättä kuvaa lieventyneitä mielipiteitä antimilitaristeja kohtaan, vaan yleistä muutosta yhteiskunnassamme. Eikä muutos koske vain vankeja.

Otetaan pohjalle lyhyt, liki typeryyksiin asti tiivistetty luenta Michel Foucault’n Tarkkailla ja Rangaista –kirjasta.

Rankaisemisen historia

Foucault hahmottelee kirjassaan yhteiskuntien kansalaisilleen langettamien rangaistusten historiaa.

Rangaistusten tähtäin on historian saatossa siirtynyt ruumiin kurittamisesta “sielun” rankaisemiseen. Tietenkin fyysinen keho on edelleen rangaistuksen kohteena, mutta rangaistuksen tavoite on siirtynyt ruumiin kurittamisesta sen täydelliseen hallitsemiseen. Julkiset rangaistukset ja teloittajaiset ovat väistyneet yhä piilotetumpien ja enemmän persoonaan kohdistuvien rangaistusten tieltä.

Useista rikoksista seurasi menneisyydessä julmia julkisia rangaistuksia. Näiden motivaationa olivat muun muassa tunnustuksen saaminen, rikollisen julkinen nöyryytys (varoittavana esimerkkinä), rikoksen tehneen väkivallan heijastaminen tämän omaan kehoon sekä tietenkin kosto. Rikos voitiin nähdä hyökkäyksenä hallitsijaa tai hallitsijan suvereeniutta kohtaan, ja siten siitä tuli rangaista vastaavasti. Koska hallitsijan elämä on monin mitoin arvokkaampi kuin rikollisen, myös rangaistuksen tulee olla yhtä lailla rikosta raaempi.

Foucault avaa kirjansa ruokahalua koettelevalla esimerkillä yhdestä tällaisesta rangaistuksesta. Robert-François Damiens yritti vuonna 1757 murhata Ranskan kuninkaan Ludwig XV:n, ja sai yrityksestään kuolemantuomion. Se pantiin täytäntöön hyvin julmalla tavalla, jonka voi halutessaan lukea linkin takaa.

Julkiset rangaistukset aiheuttivat myös lieveilmiöitä, jotka eivät olleet rankaisijan kannalta miellyttäviä. On Damiensin tuomionkin valossa helppo kuvitella katsojien voivan kokea sympatiaa kidutettavaa rikollista kohtaan heidän nähdessä tämän inhimillisen kärsimyksen. He voivat näin kokiessaan syyttää rankaisijoita, jotka rikollisen kärsimyksen aiheuttajina näyttivät vähintäänkin yhtä rikollisilta, ja täten kidutettu ruumis tarjoaa konkreettisen konfliktipinnan hallittavien ja hallitsijan välillä. Julkisessa rangaistuksessa rankaisija on myös ruumiillistunut teloittajaan ja siten helposti henkilöitävissä ja vastustettavissa.

Kaikki muuttui vähitellen porvariston astuessa valtaan ja demokratioiden yleistyessä. Kun halutaan pyörittää yhteiskuntaa, teollisuutta ja uutta kapitalistista taloutta, on erittäin epätehokasta ja epätaloudellista kohdistaa rangaistus ruumiseen, joka toimi pitkälti varhaiskapitalistisen talouden suurimpana käyttövoimana. Jos tuhoat henkilön kehon ja poistat hänet työvoimasta, on yhteiskunnalla vähemmän hyödynnettävää työvoimaa. Lisäksi aiemmin mainitut lieveilmiöt tekivät ruumiillisesta rankaisemisesta poliittisesti kallista horjuttaen sekä porvarillisen yhteiskunnan poliittisia oikeutuksia että porvariston taloudellisen vakauden perusteita. Valta oli siis tehtävä näkymättömäksi sen julkisen esittelyn asemesta.

Syntyi vankila universaalina rangaistuskeinona.

Rangaistuksen tarkoituksena ei ole enää vain rikoksesta rankaiseminen, vaan ihmisen korjaaminen; ihmistä ei niinkään tuomita hänen tekojensa takia, vaan sen takia mitä hän on – epäkuuliainen ja siten viallinen. Kysymys, joka oikeussalissa esitetään, ei enää ole “Kuka teki tämän rikoksen?” vaan “Missä on vika kyseisen teon tehneessä yksilössä ja missä määrin hän on syyllinen tekoonsa? Miten voimme hänet kuntouttaa?” Tuomio on medikalisoitu, ja sen tähtäimessä on yksilöiden kouluttaminen yhteiskuntakelpoisiksi (so. poliittisen vallan käyttö). Tähän se pystyy individuoimalla ryhmän yksilöiksi.

Tämä muutos merkkasi paitsi uudenlaista rangaistuskeinoa, myös uudenlaista yhteiskuntajärjestystä, jossa vankiloista tutut menetelmät tuodaan yhteiskunnallisten instituutioiden käyttöön. Kuriyhteiskunnassa yksilö on ennen kaikkea työntekijä, jonka kouluttamiseen, hallitsemiseen ja kapitalistiselle järjestelmälle kuuliaisena pitämiseen tarvitaan uudenlaisia kurinpitotekniikoita. Tätä yhteiskuntaa voidaan ilmentää Jeremy Benthamin suunnitteleman panoptikonin avulla.

Panoptikon

Panoptikon on vankila, jossa minimaalinen määrä vartijoita voi valvoa maksimaalista määrää vankeja. Rakenne on suhteellisen yksinkertainen: sellit ovat ympyrän kehällä ja valvontatorni keskellä. Sellien torninpuoleinen seinä on avonainen, jolloin vanki on aina näkyvillä tornista, eikä tornin pienistä ikkunoista voi sellistä käsin tietää, milloin vartija tarkkailee vankia.

Asetelma luo vangille tunteen jatkuvasta valvonnasta ja auktoriteetin läsnäolosta riippumatta siitä, valvotaanko heitä tosiasiassa. Auktoriteetti muuttuu fyysisestä, rajallisesta olennosta kaikkialla läsnäolevaksi, kaikkitietäväksi, sisäistetyksi olioksi. Tarkkailu ja katse ovat tässä vallan keskeisiä instrumentteja.

Foucault käytti panoptikonia symbolina sosiaaliselle kontrollille, joka on läsnä kaikkien ihmisten elämässä sisäistettynä auktoriteettina. Mieti edellistä kertaa, kun olet pysähtynyt punaisiin valoihin, vaikkei näköpiirissä ole ollut muuta liikennettä tai poliiseja – ei seuraamuksia lain rikkomisesta. Lakien ylläpitämiseen ei pääasiassa tarvitse läsnäolevaa auktoriteetin edustajaa, vaan kansalaiset hoitavat sen itse itseään valvoen.

Kuriyhteiskunta

Panoptikon ei rajoitu vain vankiloihin, vaan vankilajärjestelmä toimii esimerkkinä koko yhteiskunnan kattaville instituutioille, joissa kansalaisista kasvatetaan tehokkaita ja kuuliaisia yhteiskunnan jäseniä.

Näistä panoptisista instituutioista, kuten esimerkiksi vankilat, koulut, sairaalat, tehtaat ja armeijainstituutio, syntyy panoptinen yhteiskunta, jossa kaikkia valvotaan ilman että kukaan valvoo jokaista. Tätä systeemiä oikeutetaan lääketieteellisin, psykologisin, sosiologisin ja kriminologisin argumentein.

Näissä instituutioissa kansalaisista muokataan kuuliaisia ruumiita, jotka ovat sopivaa materiaalia kapitalistisen yhteiskunnan työreserviksi, ja mahdollistaa lisäksi tämän työreservin organisoimisen ja ylläpidon. Ruumiit kasvatetaan tämän byrokraattisen järjestelmän sisällä ja niille opetetaan valvonnan mekanismit, jotta yksilöistä kasvaisi kuuliaisia ruumiita. Rangaistukset kouluttavat näitä massan yksilöityjä osia, normalisoivat sitä. Harjoitettu normalisaatio on paitsi homogenisoivaa, myös erottelevaa ja eroja mittaavaa, ja osoittaa yksilölle paikan hierarkkisesta järjestelmästä, kuten aiemmin todettiin.

Lisäksi vankiloilla on tietynlainen eritysitehtävä tässä panoptikonissa. Vankila synnyttää rikollisuuden ja ennen kaikkea rikollisen luokan, kuten sen nykyään tunnemme. Se onnistuu tuottamaan rikollisuuden kategorian, jota voidaan käyttää hyväksi ihmisten luokittelemisessa ja siten poliittisesti hyväksi. Tästä hieno esimerkki oli kunnallisvaalien alla ehdokkaiden rikostaustojen käyttäminen diskreditoivana argumenttina. Rikolliset ovat “vaarallisia yksilöitä”, joilta tulee suojautua.

Valvonta

Miten itsetarkkailun siemen istutetaan? Miten kansalaisista muokataan kuuliaisia ruumiita? Individuoiminen on Foucault’n mukaan kurivallan keskeinen tekniikka. Kun ihmiset eristetään toisistaan yksilöiksi, minimoidaan paitsi mahdollisuudet kapinaan, myös epähyödyllinen käyttäytyminen ja saadaan muokattua ihmisistä tehokkaan koneen rattaita, jotka ehdollistuvat valvontaan lapsuudesta lähtien.

Individuoimiseen on monta eri kulmaa, joista käsittelen tässä vain muutamaa. Toisaalta kehot erotetaan toisistaan seinin selleihinsä, ihmisryhmät muurein ja portein vankilaan. Eri tarkoituksiin käytettävät tilat erotetaan toisistaan funktionaalisiin ja ei-funktionaalisiin tiloihin. Tätä Foucault kutsui solulliseksi individuoinniksi. Toisaalta taas kehoja kontrolloidaan aikataulujen avulla, jolloin joutoaikaa ja lorvailua tulisi mahdollisimman vähän. Tämä on osa geneettistä individuointia. Viimeinen tässä kontekstissa mielenkiintoinen individuoinnin aspekti on kombinatorinen, jossa yksilöiden yhteisestä panoksesta yritetään saada mahdollisimman optimaalinen tulos järjestämällä kehot niille osoitetuille paikoille ja organisoimalla yhteinen työpanos hyvin toimivaksi koneeksi. Kuvittele vaikkapa Chaplinin Nykyajan linjastoa tai Fordin kokoamislinjaa, jossa työläiset puurtavat kukin omalla Pinkertonin neliöllään, ja ainoastaan työläisten ylhäältä koordinoitu yhteispanos tuottaa tehokkaan koneen, joka puskee ulos kulutushyödykkeitä.

Individuoimiseen kuuluvat keskeisinä osina hierarkkinen tarkkailu, normalisoiva arvostelu sekä tutkiminen. Hierarkkinen tarkkailu asettaa yksilön hierarkkiseen suhteeseen tarkkailijansa kanssa. Kun tämän yhdistää normalisoivaan arvostelmaan, syntyy normalisoiva katse, joka asettaa tietyn käyttäytymisen mittatikun, jota vasten yksilö sekä normalisoidaan ja korjataan, että myös yksilöidään poikkeuksena normista ja täten myös muista yksilöistä. Tämä poikkeama fasilitoidaan kurivoiman käyttöön objektivoimalla yksilöt tutkimisen kautta. Tutkimus myös jättää yksilöstä järjestelmään individuoivan jäljen dokumentaation muodossa (rikosrekisterit, koulutodistukset, sairaskertomukset,…) .

On tärkeää täsmentää, että rangaistuksissa on edelleen aina fyysinen aspekti – aiemmin yhteiskuntaa vahvimmin karakterisoineet vallankäytön muodot kulkevat aina uudempien rinnalla. Vankeihin kohdistetaan edelleen ruumiiseen kohdistuvaa kuritusta esimerkiksi ruoan, päihteiden tai seksin säätelyn tai eristysvankeuden tai suoranaisen kidutuksen muodossa, ja on selvästi tärkeää ei-vangeille kokea, että vankeja kuritetaan jotenkin. Edeltävät vallankäytön muodot eivät häviä minnekään, eikä kuri ole täysin uusi asia, vaan eri muodot ovat olemassa eri painotuksin eri aikoina ja ne muuttuvat erilaisella tahdilla.

Valvontarangaistus?

Valvontarangaistus sopii osittain edellä esittelemääni skeemaan ja hyödyntää joitain mainitsemistani teknologioista.

Valvontarangaistuksen piirissä olevat eivät ole vankilassa muurien takana, vaan valvovat itseään yhteiskunnassa. Vallankäyttö ei kuitenkaan ole hävinnyt minnekään vaan taustalla loistaa edelleen yhteiskuntakelpoistamisen kirkas hohde, mikä on selvää tuomion julkisista oikeutuksista. Valta näyttää pehmeämmältä ja inhimillisemmältä kuin ennen, mutta ei ole sitä. Koska struktuurit on piilotettu, niitä vastaan on myös vaikeampi nousta. Valta ei keskity keneenkään tiettyyn yksilöön, vaan valvojakin on toisen hierarkkisen suhteen alempiarvoinen jäsen, ja jos hän poikkeaa säännöistä, hän saa keppiä.

Panoptikonvertaus tulee loistavasti esiin valvontajärjestelmää tarkastellessa. En voi ikinä tietää, milloin ovelle tulee koputus tai puhelimeen soitto tukipartiolta, joka tulee tarkastuskäynnille istuttamaan kontrollin ja valvonnan tunnetta. Nilkassa oleva panta toimii tämän katseen jatkuvana muistutuksena ollen sopivan epämääräinen: välillä rangaistaan muutaman minuutin poikkeamasta ja välillä siedetään useammankin minuutin lorvailu, eikä ole täysin selvää, mikä RF-lähettimen kantama on. Tämä epävarmuus pakottaa tiettyyn itsetarkkailuun. Lisäksi uskoisin, että alkoholin ja huumausaineiden täyskielto ei ole pelkästään sievistelevää kuorta tai yhteiskunnan normien mukaista (suomalainen yhteiskunta kun ei tunnu juuri kaihtavan alkoholia), vaan kyseessä on ainakin osittain itsekontrollin menettämisen mahdollisuuden kieltäminen.

Valvontarangaistus toimii tapana uudelleenistuttaa yhteiskunnasta poikenneeseen yksilöön yhteiskunnan kontrolli. Aikataulut ja työ, mahdollinen kuntouttava toiminta vihanhallintakursseilla tai vertaisryhmissä, opastavat kaikki yhteiskunnan arvojen noudattamiseen, ja niistä poikkeamisesta spontaaniuden tai itsekontrollin menettämisen kautta saa keppiä. Työ on varsinkin keskeisessä asemassa sekä suunnitelmaa tehdessä että kaikkissa rangaistusta koskevissa dokumenteissa.

Foucault’n arvio rangaistuksen oikeutuksista osuu myös nappiin: lain kirjain korostaa rangaistuksen kuntouttavia puolia ja puolustusministeri oikeutti vastikään rangaistusta tietyllä hyötykalkyylillä – peloitteena ja kuritoimenpiteenä.

Kurivallan instrumentteja käytetään valvontarangaistuksen toimeenpanossa hyödyksi: valvontatapaamisissa tarkastetaan ja keskustellaan aikataulusta, joka puretaan paloiksi ja katsotaan menojen hyödyllisyyttä ja alistetaan ne tarkastelulle. Täten valvojalle, johon valvottava hierarkiassa vertautuu alempiarvoisena, tulevat selväksi valvottavan yksityiselämä, joka voidaan siten alistaa normalisoivalle katseelle.

Aikataulu edustaa geneettistä individuointia, jossa päätetään valvottavan kehon sijainnista tietyllä ajanhetkellä ja ajankäytön hyödyllisyydestä. Täten ajankäyttöön kohdistuu normalisoivaa arvostelua ja tutkimista. Valvonta suosii huomattavasti periklassista porvarillista elämäntilannetta suhteessa prekaarisempaan tilanteeseen epäsäännöllisine rytmeineen ja epävakaine työtilanteineen ja -paikkoineen. Valvonta samaan aikaan yksilöi henkilöt rangaistuksen alla että työntää yksilöt porvarillisen yhteiskunnan muottiin. Tarkkailu toteutaa myös individuoivan jäljen jättämistä rekistereihin: papereita rangaistusta koskien kertyy huomattavan paljon.

Rajoittuuko valvontarangaistuksen merkitys vain totaaleihin ja muihin rikollisen luokan edustajiin? Kuten mainitsin, Foucault käyttää vankilaa eräänlaisena prototyyppinä kaikille panoptisille instituutioille. Tarkastellessamme näiden instituutioiden genealogiaa voitaisiin myös argumentoida, että vankiloissa testataan kuriteknologioita ennen niiden siirtämistä muihin instituutioihin. Valvontarangaistus ei ole poikkeus. Työntekijöiden valvonnasta on ollut paljon puhetta sitten 2010-luvun alun, ja olen kuullut huhun Keilaniemestä, että erään firman (jonka nimeä en tässä mainitse, koska kyseessä on varmistamaton huhu) työntekijöiden seurantaan toimistorakennuksen sisällä on harkittu valvontarangaistuksesta tuttua RF-paikannusta. Lisäksi ruotsalainen “co-working office” Epicenter tarjoaa jäsenilleen mahdollisuuden implantoida itseensä RFID-sirun ovien avaamiseen, maksamiseen välipala-automaatilla ja muuhun vastaavaan käyttöön. 

Tietenkin edellä esittämäni analyysi on osin vajavainen.

En edellä puuttunut valvontarangaistuksessa käytettäviin individuoinnin aspekteihin juurikaan. Tämä johtuu siitä, että valvontarangaistuksessa ei ole selkeitä kurivoiman eristämiä tiloja, ei muureja eikä funktionaalisia tiloja, ei kouluttamista rattaiston osaksi. Täten se ei hyödynnä tiettyjä käytössään olevia instrumentteja. Vaikka työ onkin korostetussa asemassa pakollisena toimintana, kombinatorista individuointia ei valvontarangaistuksessa juurikaan harrasteta, vaan luotetaan kapitalismin hoitavan sen osuuden itsekseen. Lisäksi rangaistuksessa pyritään individuoimaan tuomittava ilman suurempaa fyysistä sulkemista, puhtaasti aikataulun ja valvonnan avulla. Geneettinen individuointikin on lähinnä loistaa poissaolollaan: aikatauluja ja kehojen hyödyntämistä koskien kirjoitin tätä tekstiä varten tekemiini muistiinpanoihin “idlee ihan vitusti.” Tämä tiivistää paljon valvontarangaistuksesta – aikatauluja noudattaessa tulee vuoroin paljon odottelua ja ajantappoa ja vuoroin kiirehtimistä, kunnes on pakko mennä kotiin ja viettää suurin osa viikonlopusta tiukasti neljän seinän sisällä tekemättä juuri mitään.

Mikäli siis tarkastellaan individuaation keinoja, joilla pyritään tuottamaan yksilöistä toimivan koneiston osasia, ovat ne näennäisen poissaolevia. Valvonnassa olevat pakotetaan vain töihin tai opiskelemaan ja tutkimuksen tuottaman arvion mukaan joihinkin kuntouttaviin toimiin. Tämä osittain näennäinen puute analyysissa selittyy sillä, että Foucault’n analysoima yhteiskunta on jo menneisyyttä, kuten hän itsekin huomautti. Tehtaat ovat kriisissä, juuri kenelläkään ei ole enää vakituista työpaikkaa, yhteiskunnan tärkeimpinä arvoina ei ole raittius ja täsmällisyys vaan joustavuus ja innovatiivisuus. Yhteiskunta ei koostu enää suljetuista soluista.

Vankilat mukautuvat taas aikaan ja näyttävät osaltaan myös mille tielle olemme astuneet. Valvontarangaistus vaikuttaa omaavan aspekteja molemmista ajoista ja molempien instituutioista. Instituutiot eivät enää ole pelkkä muotti, vaan olemme siirtyneet dynaamisempaan aikaan, käyttääkseni tuota karmaisevaa termiä, joka vaatii erilaisia instituutioita. Kuriyhteiskunnan tausta tarjoaa työkaluja ymmärtää joitain nyky-yhteiskunnan aspekteja, mutta syvempää analyysia varten tarvitaan lisäarsenaalia.

Niitä tarjoaa kontrolliyhteiskunnan analyysi à la Gilles Deleuze. Mutta siihen tulevassa, jotta kokonaisuudet pysyvät hallittavissa. Analyysi jatkuu samaan lepakkoaikaan samalla lepakkokanavalla.

 

1. Michel Foucault: Discipline and Punish, Penguin Books (1975, englanniksi kääntänyt Alan Sheridan 1991)
2. Jeremy Bentham: The Works, vol. 4 (1843) 
3. https://schizoblog.me/2015/08/23/kuri-ja-kontrolli/ Janne Toivoniemi, Rovion Marketing Producer valittaa kuinka mellakat saavat hänet voimaan pahoin.
4. http://www.sparknotes.com/philosophy/disciplinepunish/ Toinen, hieman parempi cheat sheet, jossa on enemmän materiaalia kirjasta kuin mitä tähän kykenen tuottamaan.
5. http://www.jarkkotontti.net/blog/esseita-ja-arvostelua/tieto-valta-ja-kontrollipolitiikka-michel-foucaultn-ajatusten-tarkastelua-rikostutkimus-1998

Sain taannoin ensimmäisen huomautukseni.

Lähdin kotoani kaksi minuuttia myöhässä. Minulle soitettiin töihin ja kehotettiin vastaisuudessa tarkkaavaisuuteen.

Olen kirjoittamassa hieman ekstensiivisempää tekstiä kontrollista, siihen liittyvistä valtarakenteista ja sisäistetystä auktoriteetista. Tulen siinä pureutumaan valvontamenetelmiin ja niiden toimintamekanismiin, mutta haluaisin ensin pohjustaa valvontarangaistuksen vaikutusta psyykelle. Tämä on hieman takaperoista, mutta kontrolliessee on lähtenyt lapasesta, ja haluan työstää sen muotoa rauhassa. Tätä tekstiä varten en tule juurikaan tekemään ulkoista taustatyötä, vaan tarkastelen omia sirpaleisia tuntemuksiani peilaten niitä muilta valvontarangaistuksessa olleilta kuulemiini kokemuksiin.

Se lupailusta. Nyt introspektiota.

Aikataulut stressaavat: päivät eivät ole merkittävästi tyhjempiä kuin ne ovat vapaudessa olleet. Pääasiallisena syyllisenä on palkkatyö, joka vie leijonanosan valveillaoloajasta. Siihen kun lisää kodinhoidon ja harrastukset, jotka ovat välttämättömiä mielenterveyden ja fyysisen kunnon ylläpitämiseksi, on viikko jo liki täynnä. Se ei tunnu yhtä täydeltä normaalisti, sillä kaikessa on aina vara joustaa vapaudessa, eikä ajoitusta tarvitse liiemmin miettiä. Tästä johtuen normaalin kapitalismin rattaissa pyörimisestä aiheutuvan stressin päälle iskee vielä stressi aikataulujen noudattamisesta. Kyse ei ole niinkään rangaistuksen pelotteesta vaan sisäistetystä valvonnasta: olen oman itseni valvoja. Olen vastuussa aikataulujen noudattamisesta.

Toisaalta aikataulut tarjoavat myös helpotuksen niiden sulkiessa pois päivästä tietyn väistämättömän epävarmuuden ja joustavuuden pakon. Huomasin esimerkiksi vastikään romaania lukiessani reagoivani epäuskoisesti, kun päähenkilölle ehdotettiin tapaamista saman viikon lauantaille. Eihän niin lyhyellä varoitusajalla voi mitään tehdä!

Töissä tunnen olevani minimaalisesti vapaa. Tämä on selvä merkki laitostumisen alkuvaiheista. Laitostumisella tarkoitan tässä sitä, kun ihminen sopeutuu elämään kontrolloidussa tilassa säännöllisyyden vallitessa ja omaksuu laitoksen toimintatavat niin läpikotaisesti, että hänen persoonallisuutensa määrittyy osaltaan kyseisen laitoksen perusteella. Tunnen itse osin määrittäneeni persoonani uudelleen aikataulujen ympärille, vaikka uskottelenkin myös itselleni sen olevan vain väliaikainen selviämiskeino. Aikataulut tunkeutuvat nykyään uniinkin jossain määrin ja antamiini tulkintoihin ympäröivästä maailmasta, kuten edellisen kappaleen anekdootista käy ilmi.

Siirtymissä on mahdollista välttää ainakin reaalista valvovaa silmää, sillä Vapaaehtoiseksi Menoksi merkittyjen lohkojen puitteissa aikataulussa on joustoa. Silloin voisi vaikka kotimatkalla poiketa kaupassa, mutta itselleni nousee valtava kuumotus aikataulujen räikeästä rikkomisesta, enkä ole siitä pystynyt pääsemään yli. Taustalla on taasen sisäistetty auktoriteetti, ei niinkään rangaistuksen pelko.

Miten välttyä laitostumiselta? Miten minimoida rangaistuksen aiheuttama stressi? Minimoimalla aikataulutetut menot.

Rangaistus kannustaa siis tyhjentämään päiviä ja jäämään kotiin jumittamaan. Jos koti kuitenkin on tyhjä eikä asu yhteisössä, tämä huonontaa selvästi sosiaalisen toimimisen mahdollisuuksia (toisin kuin tuomion ilmoitettu tarkoitus on), edistää syrjäytymistä ja tarjoaa lisäksi todella epäoptimaalisen ympäristön vaikkapa masennukseen taipuvaisille ihmisille. Lisäksi kotona istuminen ei todellakaan estä laitostumista. Todennäköisesti himassa peukaloiden pyörittäminen vain vahvistaa sen efektiä.

Masennuksesta puheenollen; valvontarangaistukseen soveltuvuutta arvioitaessa ei käydä psykologilla tai lääkärillä. Ainoa mielenkiinto terveydentilaani kohtaan koko prosessin aikana oli kysymys säännöllisestä lääkityksestä. En tiedä, miten asia olisi, jos olisi mielenterveyskuntoutuja, kävisi säännöllisesti psykoterapiassa tai olisi psykiatrian lääkärin lausunto kelvottomuudesta suorittaa valvontarangaistusta. Tämä mielestäni laiminlyö vakavasti lakiin kirjattua tavoittetta, jota valvontarangaistuksella pyritään täyttää.

Tietenkin yksi mahdollinen asennoitumistapa rangaistuksen efektien minimoimiseksi olisi vähät välittää rangaistuksesta ja sen valvojista ja täten minimoida niiden vaikutus omaan elämään. En kuitenkaan usko tämän olevan realistinen toimintamalli, sillä vaikka päällisin puolin olisi välittämättä määrätyistä rajoista ja valvonnasta en kykene kuvittelemaan kenenkään voivan olla niin kovapäinen, että kykenisi täysin sulkemaan valvonnan vaikutukset pois. Lisäksi nonchalantilla asenteella rikkoisi sääntöjä ennemmin tai myöhemmin, jolloin myös pääsisi tiukemmin valvottuun ympäristöön, joka pakottaa itsensä pään sisälle päättäväisemmin. Kontrollia ei voi paeta.

Uskoisin rangaistuksen ainakin jossain määrin paskovan kaikkien siihen osaa ottavien mielenterveyden jossain määrin. Moni totaalikieltäytyjä on kirjoittanut laitostumisesta, ja olen itsessäni huomannut sen ensi vaiheet. Joinain päivinä olen töistä tultuani ollut aivan rikki, vaikka olinkin rangaistuksen alettua kohtalaisen vakaalla pohjalla henkisesti. Voin uskoa vaikutusten olevan paljon tuhoisampia epävakaammassa tilanteessa oleviin tuomittuihin.

Vaikka kaikki kuvailemani vaikutukset ovat varmasti rankempia kiven sisällä tuomiotaan istuville vangeille, vankilassa istumisessa on se hyvä puoli, ettei tuomio kiinnity muuhun elämään, vaan on rajattu sekä ajassa että paikassa. Kummankaan putken toisesta päästä ei tule ehjiä ihmisiä.

TJ 149