Sain taannoin ensimmäisen huomautukseni.
Lähdin kotoani kaksi minuuttia myöhässä. Minulle soitettiin töihin ja kehotettiin vastaisuudessa tarkkaavaisuuteen.
Olen kirjoittamassa hieman ekstensiivisempää tekstiä kontrollista, siihen liittyvistä valtarakenteista ja sisäistetystä auktoriteetista. Tulen siinä pureutumaan valvontamenetelmiin ja niiden toimintamekanismiin, mutta haluaisin ensin pohjustaa valvontarangaistuksen vaikutusta psyykelle. Tämä on hieman takaperoista, mutta kontrolliessee on lähtenyt lapasesta, ja haluan työstää sen muotoa rauhassa. Tätä tekstiä varten en tule juurikaan tekemään ulkoista taustatyötä, vaan tarkastelen omia sirpaleisia tuntemuksiani peilaten niitä muilta valvontarangaistuksessa olleilta kuulemiini kokemuksiin.
Se lupailusta. Nyt introspektiota.
Aikataulut stressaavat: päivät eivät ole merkittävästi tyhjempiä kuin ne ovat vapaudessa olleet. Pääasiallisena syyllisenä on palkkatyö, joka vie leijonanosan valveillaoloajasta. Siihen kun lisää kodinhoidon ja harrastukset, jotka ovat välttämättömiä mielenterveyden ja fyysisen kunnon ylläpitämiseksi, on viikko jo liki täynnä. Se ei tunnu yhtä täydeltä normaalisti, sillä kaikessa on aina vara joustaa vapaudessa, eikä ajoitusta tarvitse liiemmin miettiä. Tästä johtuen normaalin kapitalismin rattaissa pyörimisestä aiheutuvan stressin päälle iskee vielä stressi aikataulujen noudattamisesta. Kyse ei ole niinkään rangaistuksen pelotteesta vaan sisäistetystä valvonnasta: olen oman itseni valvoja. Olen vastuussa aikataulujen noudattamisesta.
Toisaalta aikataulut tarjoavat myös helpotuksen niiden sulkiessa pois päivästä tietyn väistämättömän epävarmuuden ja joustavuuden pakon. Huomasin esimerkiksi vastikään romaania lukiessani reagoivani epäuskoisesti, kun päähenkilölle ehdotettiin tapaamista saman viikon lauantaille. Eihän niin lyhyellä varoitusajalla voi mitään tehdä!
Töissä tunnen olevani minimaalisesti vapaa. Tämä on selvä merkki laitostumisen alkuvaiheista. Laitostumisella tarkoitan tässä sitä, kun ihminen sopeutuu elämään kontrolloidussa tilassa säännöllisyyden vallitessa ja omaksuu laitoksen toimintatavat niin läpikotaisesti, että hänen persoonallisuutensa määrittyy osaltaan kyseisen laitoksen perusteella. Tunnen itse osin määrittäneeni persoonani uudelleen aikataulujen ympärille, vaikka uskottelenkin myös itselleni sen olevan vain väliaikainen selviämiskeino. Aikataulut tunkeutuvat nykyään uniinkin jossain määrin ja antamiini tulkintoihin ympäröivästä maailmasta, kuten edellisen kappaleen anekdootista käy ilmi.
Siirtymissä on mahdollista välttää ainakin reaalista valvovaa silmää, sillä Vapaaehtoiseksi Menoksi merkittyjen lohkojen puitteissa aikataulussa on joustoa. Silloin voisi vaikka kotimatkalla poiketa kaupassa, mutta itselleni nousee valtava kuumotus aikataulujen räikeästä rikkomisesta, enkä ole siitä pystynyt pääsemään yli. Taustalla on taasen sisäistetty auktoriteetti, ei niinkään rangaistuksen pelko.
Miten välttyä laitostumiselta? Miten minimoida rangaistuksen aiheuttama stressi? Minimoimalla aikataulutetut menot.
Rangaistus kannustaa siis tyhjentämään päiviä ja jäämään kotiin jumittamaan. Jos koti kuitenkin on tyhjä eikä asu yhteisössä, tämä huonontaa selvästi sosiaalisen toimimisen mahdollisuuksia (toisin kuin tuomion ilmoitettu tarkoitus on), edistää syrjäytymistä ja tarjoaa lisäksi todella epäoptimaalisen ympäristön vaikkapa masennukseen taipuvaisille ihmisille. Lisäksi kotona istuminen ei todellakaan estä laitostumista. Todennäköisesti himassa peukaloiden pyörittäminen vain vahvistaa sen efektiä.
Masennuksesta puheenollen; valvontarangaistukseen soveltuvuutta arvioitaessa ei käydä psykologilla tai lääkärillä. Ainoa mielenkiinto terveydentilaani kohtaan koko prosessin aikana oli kysymys säännöllisestä lääkityksestä. En tiedä, miten asia olisi, jos olisi mielenterveyskuntoutuja, kävisi säännöllisesti psykoterapiassa tai olisi psykiatrian lääkärin lausunto kelvottomuudesta suorittaa valvontarangaistusta. Tämä mielestäni laiminlyö vakavasti lakiin kirjattua tavoittetta, jota valvontarangaistuksella pyritään täyttää.
Tietenkin yksi mahdollinen asennoitumistapa rangaistuksen efektien minimoimiseksi olisi vähät välittää rangaistuksesta ja sen valvojista ja täten minimoida niiden vaikutus omaan elämään. En kuitenkaan usko tämän olevan realistinen toimintamalli, sillä vaikka päällisin puolin olisi välittämättä määrätyistä rajoista ja valvonnasta en kykene kuvittelemaan kenenkään voivan olla niin kovapäinen, että kykenisi täysin sulkemaan valvonnan vaikutukset pois. Lisäksi nonchalantilla asenteella rikkoisi sääntöjä ennemmin tai myöhemmin, jolloin myös pääsisi tiukemmin valvottuun ympäristöön, joka pakottaa itsensä pään sisälle päättäväisemmin. Kontrollia ei voi paeta.
Uskoisin rangaistuksen ainakin jossain määrin paskovan kaikkien siihen osaa ottavien mielenterveyden jossain määrin. Moni totaalikieltäytyjä on kirjoittanut laitostumisesta, ja olen itsessäni huomannut sen ensi vaiheet. Joinain päivinä olen töistä tultuani ollut aivan rikki, vaikka olinkin rangaistuksen alettua kohtalaisen vakaalla pohjalla henkisesti. Voin uskoa vaikutusten olevan paljon tuhoisampia epävakaammassa tilanteessa oleviin tuomittuihin.
Vaikka kaikki kuvailemani vaikutukset ovat varmasti rankempia kiven sisällä tuomiotaan istuville vangeille, vankilassa istumisessa on se hyvä puoli, ettei tuomio kiinnity muuhun elämään, vaan on rajattu sekä ajassa että paikassa. Kummankaan putken toisesta päästä ei tule ehjiä ihmisiä.
TJ 149